Aikasa kutaki, sano pässi kun päätä leikattiin
Elias oli taas nukkunut läpi yön. Mies oli ainut joka näytti onnelliselta myllätyssä perhepedissä. Pojat tappelivat jostain kirjasta ja Vilja ja Usva huusivat syöttötuoleissaan kuin tapettavat. Helle kiipesi omastaan alas yltä päältä puurossa. Keittiö oli kuin hävityksen helvetti. Kaatuneita maitomukeja ja kaurapuuroa, kuten joka aamu. Kahvinkeitin vuoti taas ja tiputteli suodattimesta kahvia kannun reiän ohi ja se valui pannun kylkeä pitkin levylle ja sihahteli vihaisesti. Anna katsoi kaiken tuon ohi. Ei kuunnellut loputonta äitiäitiäitiä vaan tuijotti tyhjään. Rintoja särki aivan järkyttävän paljon. Yöpaita tuntui kireältä rinnan kohdalta ja ajatuskin liivien pukemisesta ahdisti. Hän oli myöhässä, sen hän tiesi kalenteriin katsomatta. Kyllä imetys huolehtii ja neidonpuujauhe ja varmat päivät. Hyvin tuntui toimivan. Hän oli niin väsynyt. Niin loppuunkulutetun väsynyt, ettei hänellä ollut edes mitään muistikuvaa milloin tämä kyydissä kelluva parasiitti oli saanut alkunsa. Elias tulisi olemaan taas niin onnellinen. Ärsyttävän onnellinen. Maailmaan tulisi uusi olemus, taas. Täysin uusi luonnon luomus, vailla asenteita ja rajoitteita. Aivan, nämä edelliset viisi luomusta olivat todellakin vailla rajoitteita, asennetta sitä vastoin oli kaikilla enemmän kuin tarpeeksi. Tämä olisi viimeinen. Ei koskaan enää. Tällä kertaa saisivat leikata sen ulos ja samalla poistaa kohdun ja vetää sellaiset nippusiteet munanjohtimiin, ettei niitä pitkin kulje enää edes toivo seuraavista.
Häntä oli suositeltu, suorastaan vaadittu, ottamaan kierukka. Eliaksen kanssa yhdessä he olivat kuitenkin päättäneet pitää kehon puhtaana ulkoisista vaikutuksista ja jatkaa ilman perinteistä ehkäisyä. Elias ei pitänyt kondomeista, koska nekin olivat teollisia ja sisälsivät erilaisia muovijohdannaisia, joita hän ei kroppaansa halunnut. Anna ei taas olisi halunnut sisällään kasvavan enää ketään, tai ruokapöytäänsä yhtään lisää huutavaa ja sotkevaa ihmistaimea. Katse kiersi huoneessa. Salviaa oven vieressä, kristalleja ja lasten piirustuksia myrkyttömillä värikynillä. Jääkaapin ovi täynnä neuvolan ajanvarauslappuja ja hammaslääkäreiltä tulleita ilmoituksia. Ja laskuja. Miten tähän oli tultu? Hän oli terveydenhoidon ammattilainen, terveydenhoitaja, jolla oli viisi olevinaan vegaanisella ruokavaliolla kasvavaa lasta, ikuinen hoitovapaa ja osa-aikatöitä tekevä mies, jolla lehmänhermot ja hyvät unenlahjat. Miten hän, maatilan kasvatti, oli ajautunut tämmöiseen ekolähiö kurimukseen ja unohtanut itsensä kokonaan. Anna otti puhelimensa ja käveli vessaan. Oven suljettuaan hänellä olisi arviolta noin kolme minuuttia aikaa soittaa ennen kuin ensimmäinen hakkaa ovea tai meteli oven ulkopuolella yltyy sille tasolle, että joku on välittömässä vaarassa.
-Neuvolan ajanvaraus, Hämäläinen.
Anna esitteli itsensä ja asiansa.
-No tälle päivälle tuli juuri peruutusaika, pääsetkö klo 10.
-Joo otan sen, kenelle se on?
-Juttahan se on teidän alueella, eli tuttu varmaankin.
-Tuttu on.
Liiankin tuttu oli. Nelikymppinen kotka, joka mietti varmasti joka kerralla, että ilmoittaisi meistä sossuun. Anti aivan kaikkeen. Antisosiaalinen, antivegaaninen ja vastusti joka tavalla luonnonmukaisuutta omalla antiahdistuneella tavallaan.
Keittiöön palatessaan vastassa oli normaalimpi hälinä. Kuusivuotias Paju syötti Usvalle jo jäähtynyttä puuroa ja osoitti Viljalle, että ottaa oman lusikkansa käteen ja alkaa syödä. Terho oli auttanut Helleä riisumaan puuroisen yöpaitansa ja he pesivät sitä yhdessä tiskialtaassa likaisten astioiden yläpuolella yhden syöttötuoli vastakkaisilla sivuilla keikkuen. Elias nukkui edelleen.
-Äiti kävisi nyt suihkussa, oletteko te syöneet jo?
-Ihan tyhjä, kato ja ihan itse.
-Usva on kohta valmis, kato äiti.
-Tosi reippaasti olette tehneet yhdessä, hienosti. Paju, katsotko yökkärit pyykkiin ja sitten päivävaatteet.
-Minä laitan sukat itse, Vilja kuulutti.
-Sinä voisit laittaa kaiken itse, Paju katsoi siskoaan vähän arvostelen.
-Äiti, se katsoi!
-Kun on päivävaatteet voitte katsoa hetken aamutelkkaria.
-Telkku, telkku, Usva alkoi visertää.
Annaa ei tänään kiinnostanut kognitiiviset pelit ja meditatiiviset taikamatkat. Hän halusi suihkuun ja ainakin näennäisesti puhtaat vaatteet. Elias saisi itse pitää näille juuri sellaisen itseensä tutkistelumatkan kun halusi. Hän tarvitsi nyt edes pari tuntia aikaa yksin. Tai eihän hän taaskaan olisi yksin. Tämä ei vaan vielä osannut vaatia muuta kuin tilaa keikkua mukana. Hän keräsi pyyhkeensä oven päältä, puhtaat vaatteet kaapista ja nykäisi täkin pois alastoman miehensä päältä.
-Meidän luodut sielut katsovat televisiota ja minä menen nyt suihkuun. Sitten laitan itseni kuntoon ja lähden asioille.
-Peitto, anna peitto.
-Annan sinulle laatuaikaa lasten kanssa, nouse ylös.
Elias kohottautui istumaan ja virnisteli hyvin levänneenä. Hän oli hyvin sinut kroppansa kanssa ja venytteli tyytyväisenä.
-Otathan Usvan mukaan. Hänen lounas on kuitenkin sinulla, oi isorintainen venukseni.
-Usvaa ei ole imetetty yli kahteen kuukauteen, joten en ota. Saat ihan jokaisen enkelin itsellesi.
Suihkun jälkeen hän puki päälleen nihkeän kosteassa vessassa. Liivit kiristi, mutta kaikesta huolimatta hän rasvasi naamansa ja koitti loihtia itsestään esittelykelpoisen naisoletetun meikkivoiteella ja ripsivärillä. Dödöä valmiiksi hikisiin kainaloihin ja hän oli käsilaukkua vaille valmis karkaamaan tästä rivitalon pätkästä kohti bussipysäkkiä. Eliaksen toiveesta heillä oli yhteiskäyttöauto muutamien samanmielisten kanssa. Harvoin se kuitenkaan Annan arkea helpotti. Turvaistuimia asentaessa meni enemmän aikaa ja hermoja, kuin koko lauman raahamisessa lähikauppaan rattailla.
-Äiti menee nyt, olette kiltisti ja teette iskän kanssa jotain kivaa.
-Joo voisimme kuunnella kivaa levyä ja tehdä taas taikamatka rauhalliseen paikkaa, eiks joo?
-Minä haluan katsoa Pipsa possua.
.Joo joo, Pipsa popsua!
-Se on possu.
-Popsu!
Elias näytti nyt jo aavistuksen ahdistuneelta hyvin itäneiden siementensä vaatimuksiin ja Anna sulki hieman hymyillen oven takanaan ja lähti kävelemään kohti pysäkkiä. Sinivalkoinen hsl lipui hiljaisena pysäkille ja ovien sulkeuduttua Anna huomasi hengittävänsä paremmin kuin pitkään aikaan. Varovasti hän laski molemmat kätensä vatsalleen ja totesi mielessään, että voisi samalla nauttia viimeisestä. Eihän ollut surkutellut noita edellisiäkään. Mutta tästä eteenpäin elämän tulisi muuttua. Hän halusi takaisin töihin. Hän halusi puhua aikuisten kanssa. Hän halusi nukkua yli 3 tuntia yhtäsoittoa. Hän halusi siistin kodin edes sunnuntaisin ja käydä kaupassa niin ettei tarvitse panikoida mitä on varaa ostaa. Hän halusi lihapullia ja itse tehtyä muussia missä on voisilmä ja kääretorttua mansikkahillolla. Hän halusi päästää lapset pihalle leikkimään. Pihalle missä ei ollut jäätyneitä tai pahimmassa tapauksessa sulia koiranpaskoja. Tai neuloja. Hän halusi lapset pois ympäristöstä, missä kaiken piti olla nepalilaista luomualpakkaa tai itsekasvatettua lehtikaalia. Hän halusi nähdä muksujen ilmeen kun saisivat ensimmäisen kerran makkarakastiketta, hk:n sinisestä lenkistä ja kotona kasvatettuja pito perunoita. Anna haaveili melkein ohi pysäkistään, kun kaikki kolahti kohdalleen. Hän halusi kotiin.
-No mitenkäs Anna tänään voi?
Jutan ääni oli jälleen pidättyvän tuomitseva. Pää hieman kallellaan ja naamallaan ilme, minkä hän sai yrittämällä loihdittua hyvänä päivänä.
-En ole tehnyt testiä, mutta olen melko varmasti jälleen raskaana. Kuukautiset ovat myöhässä jo kolmatta viikkoa. Rinnat särkee ja no, tiedän vaan.
-No tässä ei varmaan testeistä ole mitään hyötyä, joten jos otat vähän vaatetta pois ja katsotaan onko siellä joku kotona.
Anna kiipesi tottumuksella tutkimuspöydälle ja Jutta aloitti normaalit tutkimus repertuaarit. Ultran ruudulla näkyi hetken päästä musta läntti ja pienen pientä värinää.
-Siellähän hän on, ja nyt vähän näyttää että on ottanut kaverin mukaan.
-Kaksoset?
-Niin minä väittäisin, mutta saavat tutkia naistenklinikalla sitten tarkemmin. Sykkeet oikein hyvät ja veikkaan että viikot on jo siellä lähempänä kymmentä. Laita vaan päälle.
-Minä laitan sinulle nyt lähetteen eteenpäin ja varaat sieltä ajan.
Anna puki, istui tuoliin ja jäi taas tuijottamaan vastaanottohuoneen vauvajulistetta ja koitti sisäistää. Kaksoset. Hän ei selviä tästä, ei millään. Ei yksin, ei täällä, ei mitenkään
-Anna, kuuletko sinä? Annaa oletko kunnossa?
-Mä en pysty tähän, mä en enää jaksa, en… en, mä haluan kotiin.
-Okei, mä ymmärrän että nyt tuli paljon asiaa. Ja mä vähän aavistin että olit mielessäsi jo lopettanut siihen teidän kaksivuotiaaseen. Mä ymmärrän, ihan oikeasti ymmärrän. Me voidaan miettiä keskeytystäkin jos haluat..
-EI ei missään tapauksessa, siihen minä en pysty. Minä hoidan kaiken kuntoon, kaikki menee ok.
-Sinun ei tarvitse olla kaikkivoipa, täällä saa sanoa ettei jaksa. Täällä kuuluu sanoa kun ei jaksa. Me ollaan täällä sitä varten.
Anna alkoi kiivaasti kerätä tavaroitaan ja tekemään lähtöä.
-Kaikki järjestyy kyllä, käy nyt ensin siellä stadissa ja katsotaan sitten. Ensi viikollahan me nähdään pienten kanssa taas.
-Mun pitää nyt päästä kotiin.
-No onneksi ei ole pitkä matka, kävelykin tekisi varmaan hulinan keskellä ihan hyvää?
-Kotiin, maalle. Vittuun tästä lähiöstä.
Sen sanottuaan hän lähti ovesta ulos takki kyynärvarrella ja ultrankuvat kahdesta uudesta luomuksesta kädessään. Ulkona hän puki takin, käveli uuteen kauppakeskukseen ja teinejä väistelen osti kupin kahvia ja istui alas kauimmaiseen pöytään. Eliakselta oli tullut jo kolme viestiä. Niistä kahdessa hän oli laulanut whats uppin nauhoitukseen ensin oi kuinka me sinua kaivataan ja sitten uudelleen sanoittamansa joululaulun ei itkeä saa, ei meluta saa, äiti voi tulla ikkunan taa. Anna jätti vastaamatta. Teki mieli itkeä, mutta ei kuitenkaan. Oli vähän nälkäkin, mutta pelkkä ajatus syömisestä teki pahaa. Puhelin soi. Vitun Elias, anna edes hetki aikaa selvitä tästä. Ruudulla luki äiti. Ja kyynelkanavat toimivat sittenkin
-Hei äiti, Anna niiskautti.
-No hei, onko sinnuun lenssu iskennä?
-Ei ole, ihan ollaan terveenä. On vaan vähän rankka päivä taas.
-Ei kai niitä muunlaisii olekkaan kun viien kanssa saa telekuta. Mitä sitä muuten sinne kuuluu?
-Tulin just neuvolasta, mä olen taas raskaana ja nyt niitä on kaksi ja mä olen niin väsynyt ja Elias ei tee muuta kuin nukkuu ja haihattelee ja rahat on aina vähissä ja minä en nää ketään enkä mitään kun noita puuroisia tahmaisia kakaroita ja mä olen ihan loppu!
Anna itki nyt jo ihan valtoimenaan ja kiltti kahvilantyttö toi hänelle muutaman servetin tiskiltä ja häipyi ymmärtävästi paikalta.
-Noh elähän nyt, kyllä kaikki oikennee. Huomenna on uus ja paremp päevä. Herra antaa just sen verran kun tietää mitä tiällä yks jos toinen kestee kantoo. Mutta se ukkos siun pittää nyt laittoo järjestykseen. Sie et oo noita pentuja keskenäs tehnyt, niin nyt alakaa olla aika sennii ottoo lusikka kauniisseen kätteen ja alakoo lappammaan suuhunsa sitä soppoo minkä on keittänt.
-Minä haluan takaisin töihin ja puhua aikuisten kanssa. Ja ja…
-No nii, minä soitin että tulisitte kaikki tänne joulua viettämään, mutta nyt oisin sitä mieltä, että pakkootta tavarat ja mukulat ja tulette hyvissä ajjoin ennen pyhiä. Saisit siekkii vähän levätä ja ois useempi käspar kahtomassa niitten pienten perrään.
-Oikeesti?
-Ihan oikkeesti, kaikki muuttii tulloot. Koko sakki.
-Iidakin?
-Toivottavasti, mie vuotan vieläkin sitä anteekspyyntöön ja pirruuttani en kylymäksi ennen sitä herkiä, ennen kun niiltä kirreiltä huulilta ne sanat töksähtää.
-Älä puhu kylymäksi heittäytymisestä, tekee pahaa ajatellakin.
-Mie oo tästä minnee menossa, elä huoli tyttö hyvä. Miun pittää nyt lähteä puolisen laittoon, mutta soitat sitten heti kun tiiät minä päivänä tulette. Ja pistä se hippiäisen kurriin tai mie laitan. Salavon perkele sen omin käsin kun porsaan pahnoille. Tämä selevä?
-Oikein selväksi tuli ja minä soitan sitten.
Anna käveli kotiin kaupan kautta. Hän osti omaksi yllätyksekseen kilon paketin tarjousjauhelihaa, perunoita, ruisleipää ja juustoa. Klementtiinit olivat myös halpoja ja niitä hän keräsi iso pussillisen ja nosti kärryyn pari kiloa porkkanoita. Kahdesta pikkukaverista huolimatta, askel tuntui keveältä ja jostain pallean kohdalta nousi voima, joka asetti universumin kohdalleen. Nyt riittää.
Kotiin tullessa meteli oli jäätävä. Helle huuti taas jostain mikä hänen uhmaista mieltään suuresti järkytti ja Usva ulisi todennäköisesti meteliä ja nälkäänsä. Keittiö oli edelleen siivoamatta, Hellellä oli sukat muttei mitään muuta. Paju ja Terho piirsivät lattialla häiriintymättä ympärillä olevasta draamasta ja Vilja istui ainoana tyytyväisenä isänsä sylissä ja selasi kuvakirjaa. Eliasta ei tuntunut mitenkään haittaavan huutavien lasten aikaansaama meteli tai ylipäätään lasten mielipaha. Anna nosti Usvan syliin ulkotakki päällä ja antoi hänelle kaapista pussisosepakkauksen. Tyttö söi tyytyväisenä sosettaan ja hiljeni heti.
-Helle nyt hiljaa ja vaatteet päälle.
-ääähäääääää
-RIITTÄÄ!
-Anna ei voi huutaa noin…
-Kyllä voi ja huudan. Nyt loppuu tämä väninä. Pojat laittakaapa lelut laatikkoon ja kynät paikalleen. Helle nyt ne vaatteet päälle. Vilja meneppä etsimään kaikkien kengät valmiiksi ja sinä tämän kaiken siittänyt nostat perseesi ja viet tämän klaanin alun puistoon, että saan siivottua. Ja ei, minua ei kiinnosta mikä tajuntaanlaajentava verkkokurssi sinulla on alkamassa, koska nyt on tilanne se, että täällä hukutaan paskaan ja kuollaan nälkään. Siivouksen ja ruuan tiellä olette te kaikki, eli vaatteet niskaan ja pihalle.
-Anna onko kaikki…
-Ja sinä et yhtään ala annottelemaan siinä. Sinä et laula mitään, etkä istu siinä enää sekuntiakaan. ULOS!
Anna laski Usvan lattiatyynylle mussuttamaan sosettaan suoraan pussin suukappaleesta ja meni riisumaan vaatteet. Taas pissattaa. Vessareissulla hän latasi pesukoneen, koska senkin täyttö oli tänään ollut Eliakselle liian hankalaa. Pyykki vyöryi pitkin kylppärin lattiaa. Altaassa oli taas partakarvoja ja lattiakaivossa hiuksia. Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas Anna hoki kotonaan kuultua sananpartta ja lajitteli samalla pöntöllä istuen seuraavan koneellisen. Klaania puettiin eteisessä. Helle kiukkusi taas kuten nelivuotiaan innollaan pystyi. Hän halusi joulukuun keliin hyvin sopivat kesäsandaalit ja isänsä oli kyykyssä yrittämässä suunvuoroa keskustellakseen huutavan ihmistaimen kanssa lapsen tasoisesti. Anna otti sandaalit laittoi ne kaappiin nosti tytön syliin ja tunki toppasaappaat hänen jalkoihinsa.
-Valmis ja sitten menette puistoon. Tytöt rattaisiin ja pojat kävelee vieressä. Ja kävelijät pitää rattaista kiinni eikä juokse mihinkään ilman lupaa.
-Anna onko nyt kaikki…
-Ei ole, ja nyt ulos. Kiitos.
Anna työnsi Eliaksen viimeisenä ovesta ulos ja sen pitempään miettimättä alkoi siivota keittiötä ja laittamaan tavaroita paikalleen. Yllätysruoka tulille ja lasten lakanat vaihtoon. Imurointi. Legojen poistaminen imurista. Omien lakanoiden vaihto. Kylppärin pyykkivuori vyöryi jo käytävälle ja kone linkosi vinkuen ensimmäisen koneellisen loppuhetkiä. Pölyjen pyyhkimistä ja samalla keräillen omille paikoilleen avainnippuja, latureita, pyykkipoikia, pakkausteippiä ja kaikkea muuta sälää, joita lapsilauma isänsä tuella olivat levitelleet talouden jokaiselle vaakasuoralle pinnalle. Anna keräsi osan piirustuksista niille varattuun suureen salkkuun ja sai näkyviin ison osan keittiön seinää ja allakan. 5. joulukuuta 2024. Huomenna olisi Itsenäisyyspäivä. Anna raivasi keittiön tasot ja etsi valmiiksi kaksi kynttilää, mitkä hän sytyttäisi huomenna Suomen synttärien kunniaksi. Ensi viikon lopussa, hän päätti. Hänellä oli viikko aikaa käydä hakemassa tuomio raskaudestaan ja pakata tavarat. Sitten lähdetään pohjoiseen. Hän peruisi kaikki ajat, kerhot ja hahtuvavaippapiirin tapaamiset. Aivan kaiken mikä osuisi 15:toista päivän jälkeen. Elias lähtee tai jää. Syö tai on syömättä. Tottuu tai on tottumatta. Aikansa kutakin.
Tasan kahden tunnin kuluttua pesukone aloitteli uutta koneellista, kuivausrumpu omaansa ja perhe saapui kotiin rapaisena, mutta hyväntuulisina. Eliaskin oli herännyt ja laittoi lasten vaatteita kuivumaan ilman ihmettelyä.
-Tuli äiti hyvä kakku.
-Tuliko, no se on kiva juttu.
-Äiti tuoksuu hyvältä, mitä ruokaa meillä on?
-Jauhelihakastiketta ja perunaa. Porkkanaraastetta.
Eliaksen lapasta oikova käsi pysähtyi ja hän tuijotti Annaa kysyen. Heillä yritettiin syödä aina vegaanisesti ja mahdollisimman pienellä hiilijalanjäljellä, mutta ei valmisruuan kaikki proteiininlähteet aina kasviperäisiä olleet. Pojat saivat syödä kaverisynttäreillä mitä halusivat ja monesti se tarkoitti mäkkärireissua ja ilmapalloja.
-Lihaa, miksi?
-Koska se oli tarjouksessa ja teki mieli tuttua ruokaa.
-Olisihan sen voinut tehdä soijarouheesta?
-Mutta kun ei huvittanut, tein jauhelihasta. Syö tai ole syömättä.
-En minä nyt sillä.
-Et tietenkään. No niin ja sitten käsien pesulle. Usva tule tänne äiti auttaa.
-Äiti ihan sikana vaatteita täällä vessassa, miksi kukaan ei ole pessyt näitä?
-En Terho tiedä yhtään miten niin on päässyt käymään.
Ruoka teki kauppansa ja kaksi nuorinta meinasi sammua pöytään. Kello oli jo kaksi iltapäivällä, joten päikkärien ajoitus oli auttamatta myöhässä. No ei voi mitään. Helle sammui hetkeä myöhemmin sohvalle kun Anna tuli lasten makkarista peittelemästä nuorimpia. Hän kantoi Hellenkin sänkyynsä ja pyysi poikia menemään lukemaan ja vahtimaan, ettei kukaan neideistä tipu pedistään. Vartissa kaikki olivat unessa. Elias istui sohvalla. Hän oli siivonnut keittiön pyytämättä ja astiat pyörivät koneessa. Kodissa oli hiljaista ja yllättävän siistiä.
-Minä olen jälleen raskaana. Odotan todennäköisesti kaksosia. Olisin tyytynyt noihin viiteen. Meillä ei riitä aika eikä raha näihinkään. Nyt niitä on kohta seitsemän. Elias minä olen väsynyt. Olen väsynyt valvomiseen ja rahan laskemiseen. Ettei ole omaa elämää, edes välillä.
-Voi kulta toihan on hieno uutinen, siis vauvat.
Elias korjasi asentoaan ja yritti olla iloinen ja ymmärtäväinen samaan aikaan. Toteutus oli kehno.
-Mä haluan pois täältä smurffikylästä. Takaisin maalle, meillä ei ole täällä mitään tukiverkkoa, ei mitään apua jos jotain tapahtuu.
-Onhan mun äiti täällä ja Aadakin.
-Sinun äiti on 82 vuotias, joka haluaa olla talvet Espanjassa. Kun hän on täällä hän mökkeilee 60 vuotiaan poikaystävänsä kanssa! Hänestä on yhtä vähän hyötyä lapsien kanssa kun Aadastakin, joka on allerginen niiskuttaville, tahmaisille muksuille, eikä uskalla istua täällä mihinkään, ettei kahden tonnin housupuku paskaannu. Ihan oikeasti taas!
-Okei okei, mä ymmärrän ja olen samaa mieltä.
-Elias miten me mahdutaan tänne? tää kämppä on kolmio. Nyt kun lapset on pieniä, ne mahtuu vielä samaan huoneeseen, mutta kaksi lisää? muutama vuosi lisää? me tarvitaan tilaa, talo, auto, vakituiset työpaikat ja oikea elämä.
-Tämä on oikea elämä.
-On on, mutta tämä ei voi jatkua näin. Minä en jaksa näin. Minä ja lapset lähdemme ensi viikon lopussa maalle. Olet tervetullut mukaan jos haluat, mutta vapaa jäämään kotiin jos katsot sen paremmaksi vaihtoehdoksi. Sinä et tee mitään tämän perheen eteen, että asiat muuttuisivat parempaan. Näin ollen minun on pakko.
-Tämä tuli nyt vähän äkkiä.
-Niinhän siinä monesti käy. Aikansa kutakin sano pässi kun päätä leikattiin.
Anna nousi ja jätti miehensä sisäistämään äskeisen vuodatuksen. Hän rakasti tuota tällä hetkellä reppanan näköistä miestä ihan kaikkineen, mutta kuten sanotaan, jos tarpeeksi välittää voi tehdä myös asioita jotka epämukavuudesta huolimatta on pakko tehdä. Hän tyhjensi kuivausrummun sisällön pyykkikoriin ja täytti sen uudelleen. Lattiaa tuli näkyviin taas muutaman laatan verran. Hiljaa hyvä tulee.