Tuo tullessas, vie mennessäs, tee ollessas
Päivä valkeni hiljaisempana kuin eilinen. Adalmiina istui tuvassa ja katseli kun Emil teki yksinään pullaa pakkaseen. Poika ei paljon puhunut, eikä mummo halunnut hiljaista nuorta miestä enempää kiusata. Kiikun korjaus oli pojilta vielä mennyt. Keskiviikko ja torstai iltana pojat olivat luoneet lumet keskeneräiseltä työmaaltaan ja lauta ja rima kerrallaan kasanneet pihakeinun maalausta vaille valmiiksi. Adalmiinan esteettistä silmää miellytti myös Emilin idea luoda lumet tasaisesti takaisin keinun ympärille, antaen vaikutelman että alue nukkuu talveaan kuten muukin pihamaa. Muiden poikien mielestä tämä oli ollut turhaa hommaa ja siitä suukopu oli varmaan alkunsa saanutkin. Torstaina Esko oli käynyt hakemassa yläkertaan tilatut rakennustarvikkeet Aatun listan mukaisesti. Ne oli tuotu yläkertaan ja taas Emil oli ollut se joka oli siivonnut rapuista ja käytävistä lumikokkareet ja styroksin palaset. Kun purkaminen oli sitten perjantai aamusta alkanut, ennen puolta päivää tulevalla mestarilla oli täysi tappelu selvitettävänä. Eetu teki, Emil yritti siivota ja auttaa, mutta onnistui olemaan koko ajan tiellä. Kun kaksi nuorinta riiteli Aatun urakka toisaalla keskeytyi ja loppu viimein Ansalla hirtti kiinni poikien tappelun kuunteleminen. Hän olisi halunnut lopettaa koko remontin tekemisen ja hommata siihen Antikaisen kylältä, kun pojat tekevät kuitenkin vaan sotkua ja sekundaa. Ansa alkoi taas tihruttaa itkua ja Esko siitä tuohtumaan, kun mikään ei kelpaa ja toiset ei saa edes yrittää.
Adalmiina oli viheltänyt pelin poikki. Käskenyt tyttönsä salonkiin maate ja ottanut Emilin avukseen alakertaan. He olivat opetelleet laittamaan pyykit koneeseen ja tekemään jauhemaksapihvejä. Emil oli rauhoittunut silmin nähden paistinlastan varressa ja tuntui jo silloin nauttivan tuvan hiljaisesta tunnelmasta ja ruuan tuoksuista. Itsenäisyyspäivän iltana oli pidetty perhekokous. Mummo oli saanut Ansa uskomaan että hänenkin oli vaadittava osansa poikien autoilun kustannuksista ja viisaana miehenä Esko oli ehdottanut, että koska urakoita oli nyt kaksi, myös työntekijät jaetaan. Emil oli ollut tähän kaikkien yllätykseksi tyytyväinen. Vanhemmat pojat taas tyytyivät omaan osaansa hieman nikotellen. Isänsä näet vaati, että työmaalle kulkevat reitit tulivat olla tahrattoman puhtaita ja työaika tuli olla aamu seitsemän ja ilta seitsemän välissä.
Ansa teki töitään tietokoneella ja Esko oli karannut metsään. Pojat remppasivat yläkerrassa ja Emil leipoi. Poika oli jo kysynyt pipareista ja siitä miksi jouluna ei leivota täytekakkua? Syntymäpäiväthän ne kuitenkin oli. Adalmiinan oli tehnyt mieli vastata, että ei jouluna pruukata semmoisia, mutta joulukin muuttuu. Hänen lapsuutensa jouluruuat ja leipomukset olivat ihan jotain muuta mitä hän oli omillensa tehnyt tai mitä Ansa oli laittanut viime vuosina. Mitä se kellee kuuluu jos seuraava polvi haluaa jouluna kakkua. Eikö se saksalaisilla joku halko ollut, mikä juuri jouluksi laitettiin. Lopuksi hän oli tyytynyt vaan sanomaan, ettei aiemmin ole tullut mieleen. Jos Emil haluaisi kakun tehdä, niin sitten semmoinen tehdään, mutta sitten lähempänä joulua, menee muuten pilalle.
Emil levitti liinan puustien päälle ja jätti ne kohoamaan. Istui sitten kuppinsa kanssa pöytää ja alkoi totutusti rullamaan puhelintaan.
-Antaisit siekkii jo sen konneen olla, aivos sullaa tuota rumpatessa.
-Eiku, kato. Mä löysin täältä tämmöisen nettisivun niistä kakuista. Tai siis täällä on vaikka mitä, mutta ihan sika hienoja.
Adalmiina katsoi ruudulla pyöriviä kuvia ja Emil auki klikkaamia reseptejä. Kinuskikissa. Kovin olivat koreita ja siitä huolimatta selkeitä ohjeita kuvineen ja kaikkineen. Tuskin noista ihan samanmoisia kuustoista kesäsen kädestä tulisi, mutta silläkään mitään väliä ollut. Ei sitä aina tarvinnut ruusu olla, kukkiit sitä perunakkii.
-Tämmöisiä keksejäkin voisi kokeilla. Annan pienet tykkäisi varmasti. Tää on vähän kun risteyttäs mokkapalat ja piparit.
-Mikkee tuo on tuo pallonmuotonen pakelssi?
-Se on marmeladikuulakakku, Hainko minä sinun lasit?
-Hae veikkonen, minä mittee tuosta nää.
Emil haki lasit ja hetken yhdessä puhelinta selattuaan molemmat havahtuivat pullien kohonneen niin että liina pullisteli ja Emil ryntäsi laittamaan niitä uuniin.
-Varovasti, ettet säikkäytä niitä. Hittaasti laitat uuniin. Noinikkaan, hyvä tuli. Näytäppä vielä niitä kuivakakkuja.
-Oota vähä, mä tuun ihan kohta takaisin.
Emil ryntäsi ulos tuvasta ja tuli hetken päästä koululäppäri kädessään ja alkoi opettaa mummollensa miten sivuja pystyi selaamaan ja mihin kirjoittaa jos jotakin haluaa löytää. Molemmat selasivat ruutuja tahollaan kun Ansa tuli tupaan
-Herra siunoo, joko sie pentu sait muoriinkin tuon nettitauin tartutettua.
-Suus kiinni, lakkoo kiusoomasta toista. Katoppa nyt siekkii. Tuo appelsiinivaniljakuivakakku, eikö kuulostakkii ihan siltä samalta mitä Laakkos Irja vainaa möi siellä marttojen myyjäisissä, eikä pirruuttaan kenellekkään jättänt sitä reseptiä ja sitten män slaakii viime kesänä.
-Niin se oli sitä mistä isäkkii tykkäs.
-Niin ol. Ja tiältä löytyy vaikka mitä, kato nyt tämmönenkii.
-Emil katoppa ne pullat.
-30 sekunttia vielä, mulla on tässä kello.
Molemmat naisista katsoivat pojan näyttämää ruutua missä pyöri ajastin.
-No eipä oo tuokkaan tullut mieleen.
-Katoppa likkaa, tuolta se tuntuut, kun muna alakkaa kannaa opettamammaa.
-Mummo se kakku?
-Niin siis Emil tekkee jouluksi täytekakun.
-Minkä tähen?
-No minkä tähen ei, kai sitä voi pyhiksi leipoa mitä huvittaa ja hyvinpä tuo äskön sano että syntymäpäiväthän ne on.
-No niinhän ne on. Se on sitten täytekakun laitto vähän eri kun tämä pulla.
-Joo joo. Missä meillä on irtopohjavuoka?
-Ei meillä taida semmoista olla.
-Sitten on hommattava, tän mukaan ei onnistu muuten.
Adalmiina oli liian keskittynyt sivustoon eikä katsellut sen tarkemmin Ansan ilmeitä kun hän myönsi, että hommataan vuoka. Ansan aloitti samalla laittaa ruokaa ja kuunteli sivukorvalla kahden muun kokin suunnitelmia joulun varalta.
-Mikkee se tuo on? puol alaston akka ilimesty tuohon reunaan.
-Se on matkatoimiston mainos, popup ikkuna. Ne on melko perseestä, mutta tosta ruksista se häviää. Kokeile.
-Missäs se oli se hakukohta?
-Tuolle riville kirjoitat.
-Mitä vaan?
-No ihan mitä vaan. Kokeile vaikka ilta sanomia.
Ruudulle lävähti päivänlehden etusivu ja kirkuvat otsikot. Jääkiekko sitä ja trumppi tätä. Vieläkin jaksettiin vääntää viime kuun tutkimuksesta, missä kolmannes Suomen nuorista miehistä piti väkivaltaa oikeutettuna, jos nainen oli pukeutunut provosoivasti ja muuten käytöksellään antanut miehelle syyn suuttua.
-Onko se Emil totta, että pojat aatteletta naisista tällä tavalla. Että jos on lyhyt mekko, niin sille voi huuella tai käyvä käsiksi?
-Ei ehkä täällä niin. Netissä sitä on jonkun verran, mä yleensä skippaan ne. Ei kiinnosta.
-Onhan sulle tämä nyt selevä asia, että jos likka sannoo ei ihan mihin tahansa, niin sinä uskot?
-Äiti no on on, mutta sä et ymmärrä millaista tuolla nykyään on. Muijat saattaa oikeasti olla tosi häijyjä. Ottavat kuvia ja jakavat niitä. Ei niistäkään kaikki mitään enkeleitä ole. Ja ei, se ei ole syy mihinkään, mutta yritän vaan selittää, että kundinkin on pakko olla vähän hereillä.
-Kyllä se on tuolla etelässä varmaan ihan kotoota lähtenyt. Pitkään on pidetty pentuja kuin piertä persiinraossa ja vahittu, ettei vaan kukkaan sano niistä omista kermapersseistä pahasti. On haukuttu opettajat ja koulurauha ja ihmetelty suureen iäneen, että ryhmät on liian isoja ja joka toisella pennulla pittää olla takapiru siinä selän takana vahtimassa, että ossoo edes koleme varttia istua perseellään. Nyt kun nämä kaekesta silittämällä selevinneet ovat miehen iässä ja sitä pillua ei lohkeekkaan käskemällä niin sitten otetaan väkisin. Sanon minä saatana että vanahassa tottuuessa on perree, kuka vihtaa säästää ja lastasa vihhoo.
-Anna mummo olla taas. Vähän on nuori Emil vielä tämmöseen.
-No on tuosta osa totta. Sun pitäis nähdä mitä paskaa…
-Siivoo suus
-Siis sun pitäis nähdä mitä julkaisukelvotonta kuraa osa mun ikäisistä julkaisee, kun jokin niiden elämästä menee pieleen. Siis aivan käsittämätöntä. Yksi muija, mua vähän vanhempi, tiktokkaa tuolla joka päivä, miten hän vaan ei voi tehdä töitä tai käydä koulua, kun semmoinen ei sovi hänen elämänarvoihinsa. Me luultiin ensin että se trollaa, mutta ei vit… siis oikeesti se on tosissaan
-Trollaa?
-Siis tekee videoita tai kirjoittaa jotain millä on vain ja ainoastaan tarkoitus ärsyttää ja provosoida.
-Mikkee järki siinä on?
-Sama järki kuin katsoa persujen vaalimainoksia, tietää että valehtevat, mutta kiinnostaa tietää miten hyvin.
Ansa tyrskähti nauruun hellan edessä. Emil hymyili itsekseen ja Adalmiina katsoi molempia pitkään ja jatkoi sitten tietokoneen käyttöä yksisormitekniikalla. Ansa katseli molempia ja mietti, että piti tämäkin päivä nähdä. Äiti käyttämässä tietokonetta ja poika pussitamassa pullaa pakkaseen. Ansan puhelin piippasi ja hän katsoi Antilta tulleen viestin. Kuvassa oli kassantiskin täydeltä toppahaalareita. Reimaa näköjään. Hän vastasi hymiöllä ja ajatteli, että velipoikaa viedään kuin pässiä narussa. Janne oli taivaanlahja Antin elämässä. Ja toisinpäin. Janne oli muuttanut tänne joskus kahdentoista vanhana. Äitinsä oli lähtenyt ylempään hiippakuntaan huhujen mukaan huumeiden vuoksi ja Janne oli sijoitettu isovanhemmilleen. Pappansa oli kuollut vähän sen jälkeen kun poika oli muuttanut tänne. Leskeksi jäänyt Valma taas oli teräsmuori, joka oli suitsinut pojan tavat kovalla kädellä ja hyvällä ruualla. Antti ja Janne olivat vähän erilaisina ajautuneet yhteen muutamassa viikossa. Siitä asti nuo kaksi olivat kuin paita ja perse. Ansa oli melkein tullut hulluksi näiden kahden vuoksi. Hän ja Esko olivat juuri aloittaneet seurustelemaan kun Janne muutti tänne ja suoraan heidän elämäänsä. Kuudesluokkalaisten innolla nämä olivat vaanineet yli parikymppisen isosiskon harvoja vapaahetkiä ja säikäyttäneet silloin hieman herkemmän Eskon useamman kerran ja pahasti. Asko oli silloin jo muuttanut pois ja äiti ei kuusivuotiaiden kaksosten kanssa ehtinyt näitä kahta ihmishirviötä pahemmin vahtimaan. Nyt nauratti, silloin ei.
Adalmiina nousi koneelta ja kertoi menevänsä soittamaan taas Aadalle. Sisko parka. Tuo oli ties monesko puhelu tälle aamulle ja kun neiti uranainen vaivautuisi vastaamaan, olisi takuulla saamassa sappea tihkuvan kommentin kyvystään ottaa puheluita vastaan vanhalta äidiltään.
-Oletteko te suunnitelleet porukalla mummolle jotain joululahjaa?
-Eipä olla vielä, kunhan nyt saa koko porukan kuulolle niin pitää varmaan laittaa sähköpostia. Onko ideoita?
-No miten olisi uusi puhelin ja tietokone. Kaupanpäälle kansalaisopiston kurssi digitaidot senioreille.
-Elä hupata, ei äiti lähde semmoisiin ja onhan näitä koneita.
-Oma on oma. Kyllä sä sen tiedät. Ja sinäkö sitä opetat? siinä lähtee jompikumpi tuvasta saranapuolen kautta.
-Missä välissä siekii aloit ajattelemmaa omilla aivoillais, kun tässä viime aikoina ei oo oikkein se pistännä silimään?
-Mua vaan harvemmin kuuntelee kukaan.
-En minä nyt pahalla. Minkälainen vuoka sen nyt piti olla.
-Hyvin pelattu.
-Mikä?
-Ei mitään, varmaan semmoinen isompi. Iso sakki meitä on tulossa. Vai pitääkö tehdä kaksi?
-No jos nyt siitä yhdestä aloitetaan.
Toisaalla Adalmiina kuulosteli paukutusta yläkerrassa ja yritti taas soittaa Aadalle. Numeroon johon soititte ei juuri nyt saada yhteyttä. Vihaksi pisti. Miten voi viikonloppuna olla tytöllä niin kiire ettei ehdi pitämään puhelinta auki. Kirjekyyhkykö sille piti laittaa. Ylhäältä kuului sahauksen ääni ja Adalmiina päätti mennä katsomaan miten pojat pärjäävät. Yläkerran käytävässä oli muovia ja panelipinoja. Vanhan lastenhuoneen ovi oli auki ja lattialla pahvien päällä kiilteli juuri maalattuja kattolistoja. Vihreän kammarin ovella oli musta muuraussaavi ja molemmat pojista taiteilivat a-tikkailla mallaamassa kattopanelia paikalleen.
-Ja nyt ammut vinottain siitä pontin reunasta, just noin.
-Mä mietin vieläkin oisko nää kannattanut maalata ekan kerran jo maassa?
-Samaa mietin minäkin, mutta no yltäähän täällä ja lattiat on jo suojattu.
-Tiellähän on kauhia tohina piällä.
-Mummo.
-Joo me saadaan tää katto tänään ja se pönttöuuni on jo kuivamassa. Vesa tulee kahden jälkeen maanantaina. Sitten päästään katolle.
-Iliman valjaita ette ole menossa.
-Yksitellen ottaa meidät mukaan. Ja onhan tuolla sillat katolla, ei tartte pelleillä hyppiä.
-Osaatko muuten sanoa, miksi tuosta lastenhuoneesta on se komero osa levytetty kiinni? Siellä on jonkinlainen hiirikonklaavi ja mietittiin pitäiskö se ottaa kokonaan pois se väliseinä ja katsoa on siellä mitä takana?
-Seinä siellä on ja samanlainen viistokatto komero kuin muuallakin. Ukkinne sen levytti kiinni aikanaan. Anna ja Aada olivat yks kesä jostain pellonlaidasta löytäneet ketunpenikoita ja perkelleet toivat ne sisälle. Tekivät oikein sängyt ja kaikki niille tuonne komeroon ja siinä vaiheessa kun älyttiin, että talossa assuu kettuja koko yläkerta hais niin ketunpaskalle, että happi meinas loppua. Siitä tul kauhia jaarakka, kun ne pullalla ja nakkiloilla lihotetut ketut kuskattiin pois täältä. Tytöt huus ku mualiman lopun alla ja uhkasivat karata kottoo.
-Kettuja, ei vittu oikeesti.
-Suovalla pesen tuon turpas, jos et herkiä. Mutta kyllä, kettuja. Ukkis valehteli, että hiän vei ne Ähtärriin, sinne elläinpuistoon. Naapurin Erkki ne ampu. Ei niistä ois ollu eläjiks, jalattii olivat kasvanneet kieroon kun siellä muutamassa neliössä olivat kahen telkunneet pelekällä sokerilla ja jauhonakeilla. Sen jälekee koppi siivottiin ja levytettiin kiinni. Ensio sano, että ens kerralla sinne joutuis supikoirapesue tai pahimmilllaan lauma minkkejä.
-Kerroitteko koskaan että ne meni lyijynruuaksi?
-Ensio kielsi, enkä minäkään sitten myöhemmin ennää hennonut niistä pikinokista puhua. Kolomena kesänä ukkinne vei tytöt Ähtäriin katsomaan Panua ja Pekkaa. Sitten se unohtui.
-No me taidetaan sitten avata se seinä ja eristää uudestaan. Veikkaa että siellä on taas elukanpapanaa, vaikkakin pienempää kuin viimeksi.
-Purkakkaa pois, kyllä se jo joutaa.
Adalmiina käveli muistellen tyttöjen tuohtumusta ketuista. Isänsä oli kyllä tuonut taloon sen jälkeen kaksi katin pentua. Mustan Mörrin ja punaisen Pörrin. Niiden kanssa tytöt olivat unohtaneet ketunpennut ja katin perkeleet olivat eläneet vielä vuosia senkin jälkeen kun neidit olivat karanneet maailman tuuliin. Mutta eipä ollut hiiriä silloin eikä rottia. Hänen hoidettavaksihan ne olivat loppu pelissä jääneet, mutta eipähän tarvinnut Ension äkkisen lähdön jälkeen yksin nukkua. Joka ehtoo olivat sen jälkeen sänkyyn tulleet hyrräämään ja siihen kehräyksen ääneen oli ollut helppo opetella yksin nukahtamaan. Poru oli päässyt, kun Adalmiina oli kattien kupit kerännyt hellan edestä viimeisen kerran, lakaisut viimeiset kissanraksut kihvelillä ja kipannut roskiin. Vielä pitkän aikaa ympäri huushollia oli imuroitu oransseja ja mustia karvapalloja, kai niitä etsimällä löytyisi vieläkin.
Esko ajoi pihaan ja kaikki yläkerran pölyisiä työmiehinä myöten, kerääntyivät syömään. Palapaisti oli hyvin hautunutta ja Emilin kuorimissa perunoissa oli siellä täällä ohuita kuoriraitoja, mutta kukaan ei niistä halunnut huomauttaa.
-Aadaa en ole suanut vielä kiinni, mutta muuten ovat kaikki tulossa. Antti tullee Jannen kanssa, niin mukava nähä sitäkkii pitkästä aikkaa. Saavat käyä kattomassa sen Valaman paekan. Että ei oo kukkaa mennynnä sinne omin lupinee.
-Ei ole mennyt, Ei näkynyt jälkiä ja hyvin näytti olevan mökki pystyssä. Sais Janne laittaa sen vaikka vuokralle. Onhan siellä peruslämpö, mutta asuttuna säilyisi paremmin. Iso talo ihan tyhjän panttina
-Ei anna Janne sitä vieraalle kortteeriksi, ihan tiiän luvata. Oli se niin kova paikka sille se mummonsa lähtö. Armeijassako ne pojat ol sillo vai joko se oli Janne siellä koulussa?
-Hankenilla se silloin oli. Muistan vielä kun Antti oli ekalla reissullaan merellä ja lensi kesken jostain Espanjasta kotiin. Antti kai se Jannen tänne toi ja kulki mukana arkun valinnasta alakaen.
-Antakkee jo olla noin synkät puhheet. Valma oli ihana ihminen ja eli täyen elämän. Jannella mennee hyvin nyt ja meni sillo. Sitä vuan parraat lähtööt ensin.
-Vuoan kyllä noi pojat sitäkkii juoksutti, ihan hävetä sai. Muistakko Ansa kun Valmalla oli se raidallinen emä kissa mitä se vahti ja hoiti, ettei vain muitten talojen katit tullu pihhaan.
-Viiru se oli.
-No Valma oli silloin ekana kevväänä poijille selevittännä, ettei kissoo sua pieästee ulos kun se on kiimassa. Joutunna sitten selittämmään, että jos kollikatti tullee pihhaan, niin Viiru saapi pentuja. Eikö nämä juutaan tihulaiset ajanneet pyörillä meille, ehtineet pahvilaatikon ja jaaranneet Pörrin sinne laatikkoon ja sitoneet laatikon juuttinarulla pyörän tarakkaan. Kohta oli Viiru pieniin päin ja Pörri pakkas ihtesä pahvilaatikkoon joka kerta kun semmosen näki
-No kyllä tais olla semmoinen reissu että suurin osa miehistä viikkaisi itsensä laatikkoon ja ojentaisi vielä narunkin, että lähetäänkö.
-Esko, elä viiti ruokapöyvässä tuommosta.
-Mitä, että pennut eivät vielä tiiä näistä asioista. Minun tietojen mukkaan tämä meiän vanahin on kulkenut sen Tuulan ja Jounin tytön kanssa yksissä jo hyvän aikaa. Mikäs se nyt ol nimeltään?
-Jasu vai?
-Pää kiinni Eetu.
-Jasmin, sehän se oli.
Aatu oli punainen ja söi maanisesti pureskellen. Emil yritti olla nauramatta, Eetu tuijotti veljeään haastavasti ja Esko myhäili. Adalmiinalle tässä ei ollut mitään uutta, mutta Ansan haarukka jäi lautaselle ja hän tuijotti lähes murhaavasti esikoistaan.
-Jasmin. Minkä taatta et ole sanonut mittään? mistä asti? mites vakavaa tämä nyt on? koulut molemmilla kesken, herra varjele käytättehän työ… no varmuusvälineitä?
Emil repesi nauruun. Otti lautasensa ja lasinsa ja laittoi ne astianpesukoneeseen ja jäi nojailemaan tiskipöytään katsomaan näytöstä. Aatu tuijotti järkyttynyttä äitiänsä ja Esko myhäili tyytyväisenä.
-No se asia ei taida kuulua kenellekään. Ihan oikeesti lopeta nyt.
-No kerro nyt vähän äiskälle Jasusta, vai katsotaanko sun luurista?
-Lopeta sinäkin nyt vittu oikeesti.
-Se on vieläi suopa tuossa alttaan reunalla, en ole niin vanaha, etten teiän turpia saa pestyä.
-Ja Eetu, siinä toinen. Ketäs sinä nyt riiaat. Kertokaapa nyt ihan kaikki.
-Ansa, tuo on kun yrittäisi kivestä vääntää vettä. Ei tule tapahtumaan. Anna poikain olla, kyllä ne jo tietävät miten kortongit ja muut toimii. Noista asioista kukkaan ala äitilleen tilittämmää
-Enkä anna olla. Kyllä minun pittää tietää missä nämä lentää.
-Eikä piä, et kertonut aikanaan mullekkaan mittään tästä kollista kuka tässä vieressä istuu, niin elä ala nyt jankkoomaan turhasta. Pittää olla oma elämä ja sinun pittää tottua, että ihan kaekki ei ennee kuulu sulle.
Ansa alkoi taas tihrustaa ja nousi pöydästä jättäen astiansa paikalleen. Ovia ei paukuteltu, mutta työhuoneen ovi vedettiin topakasti naksahtaen kiinni. Miehet katsoivat suut hieman auki Ansan perään ja Esko pyöritti päätään. Aatu oli vieläkin punastunut ja Eetu nielaisi varovasti kuin juuri luodin väistäneenä. Adalmiina pyyhki viimeiset palapaistin kastikkeet leipäpalalla ja huokaisi väsyneesti.
-Elekee huoliko pojat, kyllä se tuo äitinnä jouluksi asettuu, kahtokkee vuoan. Se on loppukuusta ihan eri immeinen.
-Minä en vaan ymmärrä mikä hälle on tullu. Ihan tyhjästä äkkäytyy…
-Kyllä ymmärrät, kun vähä mietit. Istut siellä metässä kannon nokkaan ja alat ihan koko piällä ajatelemmaan. Nonnii, laitappa Emil astiat pessuun niin piästään kokkeilemmaa sitä kuivakakkua ja pojat männööt nyt ylös niin ei tartte koko yötä kolata. Sitä on muuten lastenhuoneessa kuulemma hiirillä isompikkii huusholli. Käskin purkkoo pois sen väliseinän siitä komeron ieästä. Pitäis varmaan kissa laittoo, tarttis kuunnella sitä ripsutusta ja miettiä mittee perkelettä ne nyt syövät.
-Että seinä purkuun ja kissan laittoon. No eihän siinä, minäpä sitten lähenkiin sinne aukolle. Viien jälestä tulen
Kaikki hipsivät tahoilleen ja kun kuivakakku kohosi hiljalleen uunin lämmössä Adalmiina päätti jälleen yrittää soittaa kuopukselleen. Nyt puhelin hälytti mutta katkesi samantien. Hetken päästä puhelin soi ja ruudulla näkyi Aadan nimi.
-Hei äiti.
-No vihosta viimein vastoot puhelimmeen. Mikä sitä viikonloppunakkiin tuolla viisii lennättää?
-Mä olen Lontoossa, siksi pistin puhelun poikki ja soitin sinne päin.
-Työreissuko se on?
-Töitähän nämä, lennän huomenna takaisin Helsinkiin ja sitten ensi viikolla pitäisi käydä ainakin Tukholmassa.
-Mutta jouluksi tulet sitten tänne. Kaikki ovat tulossa, joten kai sinäkin saat tällä varotusajalla jouluviikon vappaaksi.
-Äiti tää on nyt vähän hankala aika vuodesta, mulla on kädet täynnä töitä, eikä näitä hommia pysty sieltä metsästä käsin oikein hoitamaan.
-Täällä on valokuitu ja kunnon yhteys, joten pystyy hoitamaan. Tämä ei ole mikkään pyyntö, tämä on ihan vakkaasti ja vain ja ainoastaan ilimotusluontone asia. Joka pentu tullee jouluks kotia ja niin tulet sinäkin. Onko selevä?
-No kai se sitten jotenkin järjestyy, mutta kyllä tää nyt menee tosi hankalaksi. Mulla on monta projektia käsillä ja vuoden vaihteessa alkaa uusia.
-Laiska töittään luettellee, elä ala mulle pätemmään miten on kiire. Kiireet ne on kaikilla. Tulet joko Antin ja Jannen kyydilllä tai omia aikojas, mutta viimeistään viimosena pyhänä ennen joulua oot täällä.
-Äiti, mä en oikeesti pysty lupaamaan mitään
-Kyllä pystyt. Ansa laittaa sulle sähköpostia, ovat kuulemma jotenkin organisoinneet noitten Annan pienten paketteja. Kaipa sinä sennii jo tiesit, että siskos on tuasiinsa pieniin päin ja niin loppu, että parkus mulle puhelimessa keskellä kirkasta päevee. Että elä sinä yksin elävä ala miulle vätisemmään mittee nää ehit tai oot ehtimättä. Milloin olet viimeksi edes Annalle soittanu tai käynnä kahvilla?
-Niin, se ei ole niin yksinkertaista.
-Herree nyt perkele sinäkin, perhe on perhe. Sitä työtä ehtii tiällä jokkainen tehä. Nyt alakaa savu nousta piästä, ei tästä tule sinun kanssa valamista niinku ei ennenkään. Koita nyt tämän kerran miettiä muitahhii ja viikkoo asiat tärkeysjärjestykseen. Olehan varovainen siellä mualiman toreilla, Ansa laittaa postia. Hei hei.
-No hei sitten äiti, kyllä minä…
Mutta Adalmiina oli jo sulkenut puhelimen. Pumppu hakkasi ja suuta kuivasi. Miten se oli joka kerta, kun tämä yksi neiti onnistui saamaan pinnan ihan ratkeamispisteeseen aivan hetkessä. Adalmiina käveli takaisin tupaan ja katsoi seinäallakkaa. Tasan kahden viikon päästä porukka alkaisi olla paikan päällä ja auta armias jos tuo hepsankeikka vielä liitäisi maailmalla, hän hakisi ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin notkian koivunoksan jo valmiiksi odottamaan. Emil lajitteli kuivaa pyykkiä eri kasoihin ja kasa kerrallaan kävi kippaamassa ne veljiensä sängyille. Tullessaan hän keräili mukaansa pyyhkeitä ja täysiä paperiroskisten pusseja. Adalmiina asettui tuvan kiikkutuoliin ja nuuski innostuneesti vanilja-appelsiinikuivakakun kypsymistä ja kutoi seuraavaa sukkaparia. Tee ollessas, se ainakin pistää miettimään jotakin muuta, hän tuumasi.