Sukuunsa kasvavat suopetäjät
Maanantai oli yhtä joulukiireen uuvuttamaan usvaa koko maassa. Lämpötila oli plussalla ja tihkusade, sumu ja petollisen liukkaat tiet muuttivat pikkuhiljaa etelän joulua astetta mustemmaksi tunti tunnilta. Kello näytti aamu yhdeksään kun hiljainen ja autosta tukea ottava pariskunta liukasteli kyytiin vantaalaisella pihamaalla. Auto oli pakattu, tankattu jo eilen ja eväät olivat kylmälaukussa takapenkillä. Askolle olisi käynyt ihan tavallinen liikenneasemalounas jossain välillä, mutta Iida oli pakannut eväät ja tuntui helpommalta tyytyä niihin kuin kuunnella mitä kaikkea epämiellyttävää moisissa paikoissa voi saada lautaselleen. Pakkohan heidän oli jossain pysähtyä. Edes Iida ei voinut olla käymättä vessassa ja tämän rouvan tapauksessa rekkaparkin puskapissa pikkukengissä kolmenkymmenen sentin nuoskalumessa, ei varsinaisesti ollut vaihtoehto. Matkaan kuluisi nelisen tuntia. Ongelmana ei olisi ruokailu tai vessataukojen organisointi. Mitä ihmettä he puhuisivat matkan aikana?
Moni asia oli muuttunut viikonlopun aikana. Iida oli ottanut tyttöjen lähdön pohjoiseen yllättävän rauhallisesti. Molemmat olivat olleet tahoillaan jouluostoksilla ja syöneet sitten hiljaisuuden vallitessa jokaisena iltana. Sunnuntaina Iida oli tullut treeninsä jälkeen olohuoneeseen ja istunut sohvalle valkeassa oloasussaan ja yrittänyt selvästi aloittaa keskustelun. Telkkarissa oli pyörinyt Nyberg ja Asko oli ollut aavistuksen ärsyyntynyt vaimonsa poikkeuksellisesta innosta katsoa televisiota. Iida ei ollut sanonut kuitenkaan mitään. Jäänyt vain tuijottamaan Laura Malmivaaraa ja muita haastateltavia. Kun ohjelma teki loppuaan juontaja Arto Nyberg hyvästeli Suomen kansan viimeistä kertaa totutulla tyylillään. Kiitos näistä vuosista ja tämä oli nyt tässä, näkemiin. Vuosikymmeniä Asko oli katsonut ohjelman jokaisena sunnuntai iltana kun se oli lähetetty. Joskus kauan sitten tytöt olivat nukahtaneet hänen viereensä sohvalle ja vähän myöhemmin väitelleet keskenään haastateltavien sanomisista ja arvuutelleet kenen biisi soitetaan ohjelman lopuksi. Ei tämä ollut ensimmäinen kerta kun hän tätä Iidan kanssa katsoi, mutta varmasti rauhallisin. Tämä oli nyt tässä, näkemiin.
-Juttelin teidän kanslistin kanssa eilen Jumbossa. Hän onnitteli meitä tulevan muuton johdosta. Kiitin kyllä, mutta en usko että pystyin uskottavasti peittelemään hämmästystä. Sinä olet selkeästi tehnyt jotain päätöksiä, eikä siinä ole mitään pahaa, mutta miksi sinä et kertonut mitään?
-Milloin olet kuunnellut? Tai antanut puhua loppuun? Ollut hermostumatta? Kysynyt mitä minä haluan? Mitä minä olisin voittanut enää kertomalla, et sinä ole enää vuosiin halunnut tätä liittoa tai minua. Meitä. Iida minä olen väsynyt tähän kaikkeen. Tähän näytelmään, mikä jatkuu päivästä toiseen, eikä väliaikoja ole.
-Minä suutuin ihan hirveästi siellä kauppakeskuksessa. Oli pakko mennä vessaan. Ensin minä ajattelin että soitan sinulle ja kerron mielipiteeni, mutta sitten vessaan tuli semmoinen Jenniferin ikäinen heitukka, joka puhui puhelimessa. Tiedätkö niin että puhelin on kaiuttimella. Hän kertoi jollekin kaverilleen, että Jaakko on nyt ostanut hänelle jouluksi sitä ja tätä ja naureskellut, että toivottavasti vaimo ei saa tietää. Lähdin pois. Kuulin vielä kun hän nauroi, että tosta lähti just joku kotirouva paheksumaan muualle. Antais sekin kotona, niin ei tälläisten nuorten tarvitsisi hoitaa sitäkin hommaa hänen puolestaan. Se jotenkin herätti. Minä olen niin vanha ja nyt sitten kaikille tarpeeton.
Asko meni sanattomaksi. Voisi kuvitella, että moinen johtuisi vuosia jatkuneesta treenattomuudesta puhua oman vaimonsa kanssa, mutta hän ei oikeasti muistanut milloin viimeksi Iida olisi puhunut noin rauhallisesti. Hävetti oma kärkästyminen, mutta siitä huolimatta toinen oli jatkanut keskustelua provosoitumatta. Tilanne oli epätavallinen.
-Et sinä ole turha. Tytöt tarvitsee sinua edelleen ja hetken päästä hekin perustaa perheen ja ovat taas uuden edessä. Sitä varten meitä tässä vieläkin tarvitaan. Minä täytän ensin vuonna 50 vuotta, nyt on aika muuttaa elämää kun sitä on vielä reilusti jäljellä. Siksi minä otin sen viran ja sen vuoksi minä muutan pois.
-Oliko sinun suunnitelmissa tilaa minulle vai onko alusta asti ollut tarkoitus lähteä omilleen?
-Sinä välttelet sanaa erota. Siitähän tässä kuitenkin puhutaan. Kun varmistui, ettei meillä ole varaa asua enää näin, punnitsin paljonkin vaihtoehtoja miten tarjota sinulle vaihtoehdon tämän tilalle. Valvoin öitä murehtimassa miten asiat järjestyy ja millainen riita siitä tulee. Sitten en enää jaksanut murehtia. En jaksanut oikein mitään. Sen verran ymmärsin, että menin työterveyteen. Se oli lähellä etten ollut lomalla pitkään.
Iida oli hiljaa ja vain katsoi miestään. Sulki sitten television ja katseli tahratonta olohuonetta ja sen jokaista esinettä, jotka oli tarkasti aseteltu paikoilleen. Hän oli luonut itse oman vankilansa, missä oli pakottanut muutkin lusimaan. Nyt tämä oli tässä. Eikä se edes tuntunut pahalta, oikeastaan helpottavalta.
-Milloin sinä tiesit, että tämä on ohi?
-Ei siihen voi sanoa tarkkaa aikaa. Ehkä siihen ajatukseen vain kypsyi pikkuhiljaa. Ehkä minä aloin toivoa, että meistä molemmat voisivat erikseen paremmin kuin yhdessä. Sitten kuun alussa ymmärsin, että tätä en voi tehdä sinun puolesta. Olen vastuussa vain omasta elämästäni ja vain minä voin muuttaa sitä. Paremmaksi tai huonommaksi.
-Minä kuvittelin aina, että tämä tuntuisi jotenkin musertavalta. Että joutuisin paniikkiin ja menettäisin taas hallinnan kaikkeen. Nyt kuitenkin olo on lähinnä helpottunut.
-Tuntuu samalta. Muistat varmaan Joukon? hän hoitaa näitä avioero asioita ja pyysin häntä hoitamaan tätä minun puolesta. Minulla ei ole mitään sitä vastaan jos haluat hommata oman edustajan, mutta Jouko voi varmasti luovia meidät tästä läpi myös yhdessä.
-Saan varmasti edustajan töistä. Nyt pitää lähinnä päättää käytännön asioista.
-Huomenna lähden maalle. Haluatko vielä tulla mukaan vai jäädä tänne? Kaikki muu voi mielestäni odottaa ensi viikkoon.
-Lähden mukaan. Kun nyt selvitetään ilmaa niin tehdään se loppuun saakka. En voi luvata että jään, mutta tulen näyttäytymään.
-Et jää? Minne aiot sieltä lähteä? Joudut ajamaan pimeällä?
-Pimeässä minä sieltä lähdinkin.
Tämän sanottuaan Iida nousi ja taputti miestään olkapäälle ja katosi yläkertaan. Aamulla he olivat pakanneet auton ja lähteneet liikkeelle. Kehätie muuttui ruuhkaiseksi lahden väyläksi ja pikkuhiljaa maisema alkoi olla valkeampaa, mutta edelleen sumuista. He pysähtyivät Heinolassa ja kävivät tauolla. Autolle palatessa Iida avasi kylmälaukun ja tuijotti hetken sisälle ja sulki sitten kannen.
-Mennään sisälle. Otetaan kunnon kahvit ja istutaan oikeassa pöydässä.
-Jos joulun kunniaksi vaikka pullankin ottaisi?
-Miksi ei. Joulutorttu olisi varmaan aika hyvää pitkästä aikaa.
-No sähän meinaat laittaa elämän risaiseksi. Minä en muista milloin olisit vapaaehtoisesti syönyt sokeria.
-No tuskin tulee tavaksi nytkään, mutta kun aletaan päästää asioista irti ja miettimään mitä kaikkea tässä tekee ja minkä takia, niin siinä tulee väistämättä mieleen, ettei yksi torttu ole maailmanloppu.
-Mulla on kieltämättä nyt vähän vaikeuksia ymmärtää miten tämä on sinulle näin helppoa?
-Älä ymmärrä väärin, ei tämä kivaa ole. Enkä aio repsahtaa sohvan nurkkaan vetämään viinereitä, mutta tuntuu järkevältä antaa itselleen vähän löysää.
He jonottivat tiskille ja etsivät sitten vapaan pöydän. Asko katsoi Iidaa kun tämä otti tortun ja haukkasi siitä palan missä oli sekä taikinaa, että täytettä. Tomusokeria jäi ylähuuleen ja naisen ilme oli tyytyväisen onnellinen. Sitten Iida katsoi mieheensä ja kysyi.
-Oletko sinä ollut uskollinen koko meidän liiton ajan?
Kysymys tuli niin yllättäin, että voitaikinan murut tarttuivat kitalakeen ja saivat miehen yskimään.
-Olen. Kyllä minä olen ollut.
-Niin minä arvelinkin. Jäi vain mieleen se tyttönen siellä kauppakeskuksessa. Minun ikäiset naiset vaan usein huomaavat miehensä juoksevan vieraissa. Minä pidin silloin lauantaina itseäni niin tyhmänä, kun en ole koskaan edes kuvitellut, että niin voisi käydä minulle. Vähän myöhemmin ymmärsin, ettei niin käynyt minulle, koska minulla on hyvä mies joka osasi sitoutua siihen mitä oli luvannut. Siinä kohtaa ymmärsin, ettei se mitä me luvattiin, ollut pitänyt enää pitkään aikaan paikkaansa. En minäkään ole hakenut lohtua muiden vuoteista, mutta lakkasin pitämästä sanani. Lakkasin kunnioittamasta ja olemasta tukena myötä ja vastoinkäymisissä. Lakkasin rakastamasta. En tahallani, mutta lakkasin. Siinä kohtaa ymmärsin monta asiaa.
-Miksi me ei puhuttu näin silloin kymmenen vuotta sitten kun asiat alkoivat luisua pois käsistä?
-Asko minä en tiedä. En ole koskaan pitänyt, tai no halunnut pitää itseäni luovuttajana, mutta nyt on pakko myöntää, että olen tainnut olla semmoinen jo pitkään. Kai sitä voisi selitellä lapsuuden traumoilla, niinhän nykyään kaikki tuntuu tekevän, mutta loppupelissä kaikki valinnat olen tehnyt itse ja ihan tietoisesti. Monesti on tullut astuttua harhaan ja nyt on tullut se aika, kun pitää palata reitti takaisin lähtöpisteeseen.
-Tämä kaikki kuulostaa nyt jotenkin pahaenteiseltä. Olethan nyt kuitenkin ihan kunnossa. En halua alkaa pelätä mielenterveytesi puolesta.
-En minä tarkoita mitään sellaista, mutta kun on aika myöntää olevansa väärässä niin samalla voi sitten myöntää kaikki virheensä alusta saakka.
-Mitä sinä tarkoitat?
-Sinä kysyt minne minä lähden kun pääsemme kartanolle ja toivotan suvullesi Hyvät Joulut. Minä menen käymään kotona.
-Siis mitä?
-Minun vanhemmat asuvat Jyväskylän korkeudella vähän vitostieltä länteen. Lähellä Pieksänmäkeä. Samalla seudulla asuu minun veli.
-Miksi minä en ole koskaan nähnyt heitä? Häissä? missään? Sinä kerroit ettei sinulla ole perhettä.
-Fyysisesti minulla on. Tunnetasolla, noh, sanotaan nyt näin, että minä lähdin ja he pesivät kätensä minun suhteeni. Lähetän joku vuosi kortin ja lahjan. Muistan heitä kaikkia syntymäpäivinä, mutta ennen tätä vuotta en ole halunnut tavata ketään heistä.
-Mutta tytöt? Heillä on toiset isovanhemmat. Elossa oleva ukki, jota he eivät ole koskaan nähneet. Miten sinä…
-Minä selitän tämän heille vielä. Minä lupaan, mutta älä puhu tästä vielä mitään. Asiaan liittyy muutakin ja haluan itse olla valmis, ennen kun avaan tämän arkun kannen tytöille. Kiltti, ethän sano mitään vielä?
-En, mutta haluaisin ymmärtää.
-Minä tiedän ja lupaan että kerron sinulle koko tarinan ennen kuin päästän sinut muuttamaan korpeen hyttysten syötiksi.
-Eli sinä olet kotoisin maalta?
-Aivan korvesta, kyllä. Sikoja, ei maitoa niin kuin teillä. Vihaan edelleen niitä elukoita.
-Voin kuvitella.
-Mutta sitä ympäristön hiljaisuutta on välillä ikävä. Minä pidän kaupungin vilinästä, mutta välillä, välillä hiljaisuus on hienoa.
Muutaman sadan kilometrin päässä paistettiin ensimmäistä kinkkua, koristeltiin kuusta ja laitettiin koristeita ympäri taloa. Antti ja Enni olivat vieneet Annan pienet ulos tekemään lumilinnaa ja yllätyksekseen Elias oli ollut aavistuksen pettyneen oloinen. Hän oli katsellut touhua ikkunasta ja kallistellut päätään. Välillä huokaillut, että ei siihen ja toi ei tuu kestää. Adalmiina katseli Eliaksen tuskastelua puuhatessaan tuvassa.
-Aatu, tule tänne!
-No, mitä. Haenko puita?
-Ei on niitä vielä, mutta ettippä joutessas Eliakselle haalarit ja kunnon kamppeet piälle. Näkkyy polttelevan tuo linnan teko nyt pahimmoilleen, että paremp kun piäset pihalle.
-Ei mun takii tartte…
-Mäne nyt vuoan, happi tekköö hyvvee sielulle.
-Juu tuu kattoo, mikä sun kengänkoko on?
Hetkeä myöhemmin Elias pelmahti pihalle huomiohaalareissa ja sai lapset innostumaan entisestään. Antti ja Elias alkoivat suunnittelemaan linnaa ja kohta haettiin vajasta lankkuja vahvistamaan rakennetta. Hetken päästä Adalmiina näki ikkunasta kun Esko lampsi pihalle ja alkoi osoittelemaan rinteen reunaa ja Adalmiina arvasi, että nyt puhutaan vanhasta pulkkarännin paikasta. Emil vilkaisi ikkunasta ja haukkasi kuumaa torttua.
-Kohta lähtee traktori tallista.
-Mihin hyö sitä tarttee?
-Ne tekee sen mäen uudestaan, usko pois.
-Poltat suus siinä tortussa, anna jiähtyä.
-Joo joo, ja kohta muuten toi rakennusmestari on kanssa tuolla säätämässä.
Anna tuli tupaan pyykkikorin kanssa ja alkoi viikkaamaan kuivaa pyykkiä pinoihin pöydälle. Samalla Aatu ja Eetu kävelivät eteisen läpi ja puettuaan pihalle. Ansa tuli työhuoneesta ja ihmetteli kolmikkoa, joista yksi viikkasi seisaaltaan, toinen kuivasi pyyhkeellä monitoimikoneen taikina-astiaa ja kolmas roikotti kädessään joulutorttua poskessaan täytettä.
-Mikkee siellä on niin ihmeellistä?
-Siellä on talon joka ukko, tekemässä linnoo ja nyt aletaan näköjään ajamaan pellolta lunta, että suovat tuasiinsa sen mäen tehtyä.
-Voi perkele ei ennee, vuota vähän.
Ansa käveli portaille ja huuti jotain ja osoitteli tontin korkeinta kohtaa. Miehet selittivät vuorotellen viittoillen käsillään ja Ansa näytti kädet puuskassa selkeästi kylmissään, että jotain on pielessä. Esko tuli alas traktorista. Kuunteli, komensi Eetun kävelemään hankeen ja sitten Ansa huuteli ja osoitteli aikansa, kunnes hänen keskimmäinen poikansa oli saanut kahlatuksi umpihangessa muutaman metrin halkaisijaltaan olevan ympyrän. Sitten Ansa palasi päätään pyöritellen sisälle.
-Että piti niien tuas intoutuva.
-Elä viiti, antaa toisten puuhata, kato nyt kun aikamiehet leikkiit keskennään nätisti.
-No ovaatpahan poissa jaloista. Milloin ne Asko ja Iida tulloot?
-Kohta varmaan ovat tiellä.
-Onko Aada ja Janne missä?
-Eiköhän nuo ylläällä ole. Antaat nyt rauhassa selevitellä välejään.
-Niin, antaa toisten olla. Mutta on se hupasoo kattoo, kun meiän Aada on Jannen kanssa niin paljon rennompi. Ihan eri immeinen.
-No kyllä se siitä vielä ittekseen muuttuu, kunhan vähän pitempään ovat olleet yhessä. Ne särkyneet sydämetkö sinnuu tuolla pihalla juoksutti?
-No ne. Esko ajo sillon kun pojat oli pieniä joka ikinen talavi ne länttään. Kauhia jiä oli piällä ja kesä oli jo vaikka kuinka pitkällä kun ne ressukat selevisivät maasta ylös. Muistakko nää?
-Muistanhan mie. Voe varjele, nyt ne tul pihaan
-Kuka?
-No Asko ja IIda.
Naiset kurkottelivat ikkunaan ja katselivat kun pariskunta nousi autosta ja tervehtivät pihalle touhuavia miehiä. Asko jopa halasi Anttia ja Iidakin tervehti kaikkia ihan kädestä pitäen. Miehet alkoivat samantien selittää lumista rakennustyömaataan ja Asko kuunteli nyökytellen. Iida sanoi heille jotain ja lähti tulemaan kohti taloa ottaen rappusille puretusta kassikasasta yhden lahjakassin ja tuli sisälle.
-Päivää taloon.
-No päevee ittelles ja tervetulloo pitkästä aikaa.
Janike ja Jennifer tulivat salongista tervehtimään äitiään ja kaikki kokoontuivat aavistuksen vaivaantuneina eteiseen.
-Ota nyt takkia pois päältä ja istu alas. Saatte kohta kahvia.
-No nyt on semmoinen homma, että minä tulin vain pistäytymään ja jatkan tästä matkaa ja kun olen sanottavani sanonut toivotan teille hyvät pyhät.
-Mittee ihmettä sie puhut?
-Asko kertoi, että te kaikki varmaan tiedätte meidän tilanteesta, joten siitä ei sen enempää. Me ollaan hyvässä hengessä sovittu asioita ja sovitaan vuoden vaihteen jälkeen lisää. Mutta ennen kuin minä lähden haluan pyytää anteeksi, koska semmoisella ristiretkellä minä nyt olen. Pyytämässä anteeksi nuoruuden typeryyksiä.
-Et kai sie sen riian taatta nyt tuonne yön selekään lähde? vanahoja asioita.
-Annappa Ansa toisen nyt puhua, elä huoli.
-Se mitä silloin kesällä kauan sitten tapahtui, oli täysin minun vika. En ala selittämään mitä kaikkea tein silloin väärin, mutta puheitani pyydän vilpittömästi anteeksi. Kuten myös sitä, että estin tyttöjä tulemasta tänne pitkään sen jälkeen. Ehkä vielä joskus osaan selittää miksi kaikki meni niinkuin meni, mutta nyt haluan vain pyytää anteeksi.
-Tottakai sie saat anteeksi, mutta et kai sie oikeesti lähe tuonne pimiään, liukastakkiin siellä on.
-No nyt on parempi repiä irti ne loputkin laastarit. Tässä olisi teille kahdelle vähän jotain muistamista vain minulta. Muut lahjat on tuolla Askon mukana. Ja tytöt, minä tiedän, että tämä kuulostaa nyt todella oudolta ja ehkä vähän pelottavaltakin, mutta ei ole syytä olla huolissaan. Minä selitän kaiken sitten juurta jaksaen myöhemmin.
Iida teki lähtöä ja halasi tyttöjään vuorotellen. Anna katseli kaikkea taustalta. Adalmiina näytti hämmentyneeltä ja Ansalla kiilteli vesi silmissä. Hetken päästä Iida lähti ja käveli autolleen. Hän halasi vielä Askoakin, vilkutti muille ja hämmentyneistä ilmeistä välittämättä nousi autoonsa ja ajoi pois pihasta. Jennifer ja Janike seisoivat portailla vilkuttamassa ja kun auto oli hävinnyt pihasta he kantoivat isänsä tavarat sisälle. Adalmiina halasi vanhinta poikaansa selkeästi liikuttuneena.
-Miten se Iida nyt tommostee? Kävi ja lähti. Ei kai myö nyt niin pahoja olla?
-Ei hän tarkoittanut pahalla. Minä kerron sitten myöhemmin. Lupasin etten tyttöjen kuullen, mutta kaikki on ihan hyvin. Voisi jopa sanoa, että paremmin kuin hyvin.
-Onko näläkä, laitanko minä jottain?
-Ei ole ja lupasin vähän että menen tuonne pihalle kun siellä on selkeästi projekti kesken.
-Niin no tottahan sinne vielä yksi päällikkö tarvitaan.
-Äläpä pikkusisko veistele siinä, minä olen tuosta porukasta ainoa, jolla on oikeasti tähän urakkaan pedagoginen näkökulma, kokemusta leikkialueiden huollosta ja kunnossapidosta ja tietysti olen jo lähtökohtaisesti esimies asemassa.
-Eli rehtori haluaa lomallaan mennä leikkimään muitten aikamiesten kanssa lumella ja traktoreilla.
-Kyllä, menen vaihtamaan vaatteet.
Miehet kasasivat lunta ja osa vahti pieniä joutumasta työmaan jalkoihin. Hetken päästä Aatu raahasi kolme nuorinta sisälle. Helle oli reppuselässä, Vilja sylissä ja Usvaa hän kantoi toppahaalarin selästä kuin kassia. Kaikki kolme olivat läpimärkiä ja kikattivat kuin kulkuset.
-Tässä olisi muutama vailla välipalaa ja lataushetkeä vaakatasossa. Nämä ovat märkiä, ainakin yksi haisee melko pahasti ja nestehukkaa tuskin on, koska jokainen on syönyt painonsa verran lunta.
-Keltasta lunta ei saa syödä
-Ei niin Helle. Ei saisi syödä lunta muutenkaan.
-Maistuu hyvältä rukkasesta.
-Jaahas marakatit. Jos äiti ottaa tämän pienemmän haisulin ja te kaksi muuta saate riisua ihan itse.
-En osaa, mummo auttaa.
-No tottakai mummo auttaa, tuleppa tänne, Vilja kans mennään riisumaan haalarit ja viedään vanttuut patterille.
-Vantuu vantuu.
Aada ja Janne tulivat alakertaan kun käytännössä alastomia tenavia jahdattiin kiinni. Naislauman voimin kikattavat ja juoksevat riiviöt saatiin puettua ja välipalalle. Janne katseli ikkunasta lumityömaata.
-Onko kaikki tuolla?
-On ja kohta olet sinäkin.
-Mä en tykkää lumesta.
-Tykkäsit ennen ja sulla on treenit jäänyt tänään välistä. Hyötyliikuntaa. Mene mättämään lunta.
Ansa vinkkasi Jannelle eteisestä ja hän käveli uteliaana kysymään syytä.
-Jos en väärin veikkoo niin noilla ketkuilla on kolme salakkua olutta tuolla vanhassa leikkimökissä.
-Jo vain, kyllä siellä varmaan tarvitaan myös tätä rahoituspuolen tietämystä.
-No niinpä mie arvelin, mutta ihan vaan jannoon, että ruppee törpöttelemään.
-Se on kuumaan hommaa tuo lumenlaitto.
-Ala mennä nyt siitä ja käske se Enni ja pojat jo sisälle.
-Jep jep.
Janne hävisi nopeasti lumilinnan ja liukumäen perustamistalkoisiin ja sai tuliaiseksi lumipallon vatsaansa. Antti ehti heittää toisen, jota Janne väisti ja samalla Enni otti pikkupojista kiinni ja talutti heidät sisälle.
-Ei tuonne voi enää lapsia jättää. Nyt kun siellä huseeraa kuusi ukkoa ja traktori. Niillä on näköjään isojen poikien välipalat tuolla leikkimökissä.
-Minä olen jo iso poika.
-Et tarpeeksi iso
-Siellä leikkimökissä oli kaljaa
-Ei ollut, ihan vissyä vaan. Kuka kuorii nämä läpimärät riiviöt?
Lumilinna ja liukumäki valmistuivat muutamassa tunnissa. Alkoi olla jo pimeää ja ruokakin oli melkein pöydässä kun lumiset ja naureskelevat miehet tulivat sisälle. Lisää vaatteita laitettiin kuivumaan ja punaposkiset miehet suunnittelivat huomista mäen tyyppiajoa. Päätettiin kokeilla ainakin pressua, tavallista pulkkaa ja aumamuovia. Naiset ennustivat murtuneita häntäluita ja aivotärähdyksiä. Esko laittoi saunan päälle ja normaalista jouluviikosta poiketen päätettiin saunoa tänään, huomenna ja tarvittaessa niin monena iltana, kuin kaikkien asioiden ajantasaistaminen sitä vaatisi.
Linnuntietä parin sadan kilometrin päässä Iida keräsi rohkeutta tutun pihan portilla. Talo oli edelleen valkoinen ja siinä oli tummanruskeat nurkkalaudat. Pihaa reunusti iso sikala, joka näytti olevan tyhjillään. Omenapuiden alla oli talon kanssa samanvärinen leikkimökki ja pihakoivun keinu oli muuttunut sinisten narujen ja laudan sijaan muoviseksi ja punaiseksi. Keskellä pihaa oli iso tuija, jossa tänäkin vuonna oli ulkovalot. Tuija oli kasvanut metrejä siitä kun hän nähnyt sen viimeksi. Syvään hengittäen hän pysäköi auton ja nousi ulos. Ulkovalo syttyi ja ulos tuli pyöreä harmaanpäinen mies kirkkaan sinisessä villapaidassa. Linttaa poljetut reinot jalassaan hän katsoi hetken tulijaa ja tuli sitten kädet levällään vastaan.
-Meiän Iitukka on tullu kottiin.
-Niin isä minä tulin kotiin.
-Mennään sissään, äitis yllättyy. Tule joutuin sisälle, tule.
Sisällä vastassa oli tuttu tuoksu ja äiti. Halailtiin puolin ja toisin ja toivotettiin tervetulleeksi. Iida istui sohvalle ja antoi katseensa kiertää lapsuuden kodin seiniä. Paljon oli muuttunut, muttei kuitenkaan. Kirjahyllyssä oli hänen lähettämät valokuvat tytöistä vuosien varrelta. Rippikuvia, yksi lakkiaiskuva. Toinen hänellä oli mukana laukussa. Toisella hyllyllä oli hänen veljensä lapset. Rippikuvia ja poikia roikottamassa kahdestaan isoa haukea. Viimeisellä hyllyllä oli yksi kuva ja sen edessä kynttilä. Sitä kuvaa Iida ei vielä pystynyt katsomaan.
Kaikkialla alettiin rauhoittumaan joulun viettoon. Jokaisessa töllissä laskettiin puuttuvat kuohukermat ja tutkittiin mihin asti lähin kauppa olikaan auki. Kaapit tursuivat suklaarasioita ja monien näppejä poltteli veistellä kinkusta ihan seitinohut maistiainen. Joulukalentereista oli enää yksi luukku jäljellä.