Joka syyttä suuttuu se lahjatta leppyy
Jennifer vilkutti vielä, kun auto hävisi parkkipaikalta. Jere lähti ajamaan vanhemmilleen kohti Laitilaan ja hän hyppäisi nyt autoon ja lähtisi kohti Vantaata. Oli vielä pimeään ja suurin osa asuntolan ikkunoista oli vailla valoja. Puhelimen kartta appi kertoi matkaa kertyvän 134km ja perillä Vantaalla hän olisi 9.15. Jennifer laittoi viestin siskolleen ja lähti ajamaan kohti tietä 54 suuntanaan Riihimäki. Spotify arpoi hänelle listaa rockballadi listaltaan ja Jennifer käänsi volumea kovemmalle. Joululauluihin voisi vaihtaa vaikka sitten kun Janike istuisi kyydissä ja auto nokka osoittaisi pohjoiseen kohti Lahtea. Rattia musiikin tahdissa taputtaen Jenniferin sininen farkku primera kiisi pitkin tylsää valtatietä ja joululoma oli vihdoin alkanut.
Vantaalla Janike kuulosteli talossa kaikuvia ääniä. Äiti oli lähdössä töihin ja isä koulunsa joulujuhlaan. Äiti valitti taas jostain. Kimeä nouseva ja marmattava laskeva nuotti, vaihtelivat keskenään ja pienen hiljaisuuden jälkeen, ehkä isä silloin vastasi tai kysyi jotain, ääni nousi falsettiin ja loppui yleensä nopeisiin askeleisiin johonkin päin taloa. Janike esitti nukkuvaa. Piti huoneensa pimeänä ja koitti olla ajattelematta orastavaa vessahätää. Hän ei ollut pakannut vielä mitään. Joululahjaostoksetkin hän oli jättänyt tehtäväksi menomatkalla. Hän ei voinut antaa äidille mitään vihjettä, että hän lähtisi maalle jo tänään. Oli helpompaa antaa ymmärtää, että koko perhe lähtee maanantaina, kuten äiti oli keltään kysymättä päättänyt, kuin kertoa että Jennifer ja hän lähtisivät maalle avuksi joulunlaittoon ja juttelemaan mukavia, ennen kuin virallinen ankeuttaja maanantaina saapuisi ja pilaisi kaikkien joulun. Hän ei ylipäätään ymmärtänyt miksi äiti suostui lähtemään mukaan. Isän aikeet auton vaihdosta ruohonleikkurien myyntiin, olivat melko suoria vihjeitä, että toinen pakkasi itseään ja tavaroitaan muuttaakseen muualle, mutta siitä huolimatta äiti kiukutteli vain joulun pyhistä ja matkustamisen epämukavuudesta, ilman huolen häivää mitä ensi vuosi toisi tullessaan. Ulko-ovi kolahti ja taloon laskeutui hiljaisuus. Janike loikkasi sängystään vessaan ja takaisin tullessaan otti komerosta kassin ja heitti sen sängylleen. Valikoidut vaatteet siirtyivät valmiissa pinoissa suoraan laukkuun ja reppu, missä oli laturit, läppäri, meikit ja muut tykötarpeet, tippui kassin viereen painavana ja sai täkin menemään ruttuun.
-Näenkö oikein, että rotat jättävät laivan ja kapteeni saa yksin luovia köytetyt kapinalliset takaisin kotisatamaan.
-Visiosi on huomattavan oikea. Jen lähti jo ajamaan, joten hän on täällä vähän yli yhdeksän. Me lähdetään samantien.
-Luopiot, jätätte minut yksin tuon ihmisen kanssa koko viikonlopuksi.
-Mistä se tänä aamuna valitti?
-Selkäänsä, sänky on kuulemma outdated, joten seurauksena on noidannuoli
-Paskaa puhuu, ei ne omiansa ammu.
-Janike, vähän suodatinta. Kaikesta huolimatta hän on sun äiti.
-Valitettavasti näin on. Oletko muuten ostanut lahjat jo? Suosittelen, että otat uuden punaisen paholaisesi ja suuntaat molempina päivinä jonnekin kauppakeskukseen. Istut vaikka päivän kahvilassa, mutta lupaan että saat olla rauhassa.
-Ei huono idea ollenkaan. Lahjatkin on vähän vaiheessa, mutta ollaan sisarusten kanssa yhdessä ja erikseen koordinoitu paketteja, joten melko hyvin tiedossa mitä hommata.
-Osta ne sitten jostain, missä ne kerätään valmiiksi ja haet vaan tiskiltä. Loppuajan voi sitten kiskoa glögiä ja tappaa aikaa.
-Jos menisi dösällä ja killittäisi muutaman oluen.
-Jos menisit autolla ja joisit kotona ne oluet. Saisit olla illankin rauhassa, kun louhi paheksuu toisessa päässä taloa.
-Pakkaas nyt loppuun, mun pitää mennä koululle.
-Joo ja muista faija sitten yks juttu siitä puheesta tänään.
-Niin mikä?
-Sinä et lähde uusiin haasteisiin, vaan kohti uutta elämää. Siinä on vissi ero.
-Laitetaan ylös. Ja hei, ajakaa varovasti. Siellä on liukasta ja laita viesti kun olette perillä. Heti, ei tuntien päästä.
-Joo joo, mee nyt tai me ollaan kohta molemmat myöhässä.
Puolen tunnin päästä tytöt istuivat autossa ja rokki oli vaihtunut jenkkiläiseen joululaulu listaan ja kaiuttimista raikui Last Christmas. Jennifer oli oksentavinaan pelkääjän paikalla, kun Janike vain nauroi, käänsi kovemmalle ja jatkoi ajamista pitkin kehä kolmosta. Puolitoista tuntia myöhemmin he saapuivat Lahden eteläisen liittymän ostoshelvettiin ja henkeä vetäen liittyivät muiden jouluaan laittavien joukkoon. Muiden pikkupaketit oli mietitty, mutta isän lahjan ostossa he pohtivat pitkään. Kalastusväline hyllylle saapui nuori, varmaankin kausiavuksi palkattu, myyjä joka osasi auttaa ongelmassa. Tytöt selittivät, että isä muuttaa uudelle paikkakunnalle ja on intohimoinen kalamies. Myyjä keräsi heille kasan pilkkitarvikkeita ja selitti mitään ymmärtämättömälle yleisölleen tarkasti valintojensa perusteet. Pitkän, ja tytöille takuulla tarpeettoman, luennon jälkeen he kiittivät avusta ja lähtivät kohti kassoja. Neljä hyllyväliä myöhemmin molemmat puhkesivat nauruun. Tuo oli se poika, mikä faijalta jäi tekemättä. Paketoituaan paketteja tuulisella, lunta viskovalla parkkipaikalla, tytöt istuivat eväineen takaisin autoon näpit jäässä ja teipinpaloja takeissa. Auto puksutti tyhjäkäynnillä ja molemmat odottivat että kädet sulaa sen verran, että ajaminen ylipäätään oli mahdollista. Spotify aloitti listan alusta ja Wham pääsi jälleen vauhtiin. Energiajuomat keskikonsolin telineillä keikkuen, sininen joulureki jatkoi matkaansa kohti Heinolaa ja siitä eteenpäin.
Janne seisoi Aadan kämpän eteisessä ja katseli ympärillään olevien laukkujen määrää. Osa tavaroista oli pakattu myyntiliikkeiden kasseihin ja kasseissa olevat lahjat oli paketoitu. Toisissa taas oli paperikassissa kolme tiukasti muovipussiinsa pyöritettyä nyyttiä ja muita nyssyköitä, piilotettuna niin ettei kukaan voinut arvata mitä ne sisältävät. Sitten oli erikseen matkalaukut ja pukupussit ja talvikengät. Irmeli parka, siitä oli tulossa hyvää vauhtia kuormareki. Janne mietti samalla, miten pohjoisen kireämpi pakkanen, suuri tavaramäärä ja kaksi ihmistä vaikutti Irmelin rangeen. Sähköllä kun tuo mersu kuitenkin kilometrejä taittoi. Janne keräsi kädet täyteen tavaraa ja sulloi itsensä ja kuormansa pikkuruiseen hissiin. Hän peruutti pois hissistä, koska matkalla alas oli selvinnyt, ettei kapssäkkien kanssa kääntyminen ollut mahdollista. Pakattuaan ensimmäisen kuorman autoon hän päätti hyötyliikkua ja kulkea neljänteen kerrokseen portaita. Matkalla ylös Aada soitti.
-Mitä sä puhallat?
-Moi ittelles, kävelen portaita sun kämpälle.
-Onko hissi rikki?
-Ei.
-Miksi sitten?
-Koska se tekee hyvää kropalle ja mielelle.
-Asia kunnossa. Mutta hei, kumpi on parempi. Ostaa Annalle ja Eliakselle kivat vaunut nyt vai antaa lahjakortti?
-Ehdottomasti lahjakortti. Irmelin kantokyky ei riitä enää vaunuihin. Hyvä kun mahtuu nämä kasaamasi kassit kyytiin.
-No mä olen nyt ostoksilla. Täältä tulee nyt jotain pientä vielä. Uuteen kotiin ja pikkuisille, tiedäthän?
-Aada, ihan varovasti nyt arvelisin, että sulla saattoi alkaa vähän nyt keulimaan tämä siskosi muutto. Se ihanaa, että se on ihanaa, mutta oikeesti, plliis, voinko hakea sut jo pois sieltä?
-Menee vielä reippa tunti, mutta sitten kyllä. Muista muuten ne Antinkin paketin. Ne voidaan kyllä pakata myöhemminkin.
-Aada, Irmeli on luxus sedan, ei scanian rekka. Jotain rajaa…
-Auton pakkaus vaatii loogista ajattelukykyä. Trust me muru, kyllä ne mahtuu. Sulla on mut, Nyt pitää mennä. Pus pus.
Janne tuijotti hiljentynyttä puhelintaan. Asunnon oven takana odotti uusi vuori tavaraa ja vaikka liikunta ei ollut tuonut hikeä pintaan, stressi tuntui sen tekevän. Hän kuvitteli mielessään mummonsa Valman iskevän silmään ja toteavan vanhan hokemansa “Janne, tuut vielä huomoomaan, että sen mitä isäntä piättää, on sen sinne piähän emäntä pistännä.” Janne avasi oven ja jatkoi urakkansa loppuun.
Aada halusi lähteä vasta sunnuntaina. Hän taas olisi voinut lähteä jo vaikka tänään, mutta kieltämättä Aada perustelut olivat päteviä. Heidän molempien oli vaikea pitää näppinsä erossa toisistaan ja mitä lyhyemmäksi käsien pitäminen taskuissa jäisi, sitä helpompaa se loppupelissä olisi. Kummallakaan ei ollut tarvetta jakaa orastavaa suhdettaan perheen tai parhaan kaverin kanssa. Jannea mietitytti Antin mielipide tilanteesta ja Aadaa ahdisti äidin, ehkä aavistuksen vanhoilliset ja vähintäänkin suorasukaiset, kommentit tapahtuneesta. Se mikä oli varmaan, niin vihkimätöntä paria ei siinä huushollissa samassa huoneessa nukutettu, joten lyhyt matka-aika oli monelta osin varteenotettava vaihtoehto.
Aada oli muuttunut hetkessä erottamattomaksi osaksi Jannen arkea. Puolesta välistä viikkoa he olivat olleet käytännössä koko ajan yhdessä ja molempien tulisesta luonteesta huolimatta oleminen oli, helppoa. Kuin hengittäminen. Aada oli kuin kesyttämätön kissa hermostuessaanja Janne oli useampaan otteeseen käyttänyt törkeästi hyväkseen, että oli isompi, vahvempi ja kykeni helposti hiljentämään mouruamisen, kuten eräänä iltana ollessaan puhelimessa. No, Aada oli purrut häntä käteen, mutta se oli ollut pienempi paha kuin että Antille olisi siinä tilanteessa selvinnyt, että toisessa päässä oltiin puhelimessa hänen alaston pikkusisko kainalossa. Annan ja Eliaksen muutto Vaukilaan oli saanut Aadan aivan kierroksille. Siitäkin Janne oli ottanut ilon irti, mutta vasta aamulla. Nyt hän oli helisemässä Aadan sisustusinnostuksen kanssa ja yritti varovasti ehdottaa, että kannattaisi kysyä Annan mielipidettä, minkälaisen leikkimökin toinen pihalleen haluaa. Janne oli ollut pakko kysyä, eikö Aada olisi halunnut muuttaa tilalle. Vastaus oli ollut jyrkkä, mutta sivulauseella täsmennetty. Talo oli ihana, mutta väärässä paikassa. Väärä paikka oli kaikkialla, mistä oli alle kaksi tuntia kartanolle. Janne oli ollut vastaukseen tyytyväinen. Tila oli hänelle tärkeä, mutta hän ei koskaan osannut kuvitella enää asuvansa siellä. Heidän kotinsa tulisi olemaan kaupungissa.
Erja seisoi odottamassa hankkijan hyllyvälissä myyjää, kun Eija huuteli hyllyn toiselta puolelta.
-Siekii lähtenny kylille? Joko saitte hevoset ajettua?
-Saatinhan myö.
-No mikä mietityttää, mittee nää vuotat siinä?
-Riimua. Meni kloppi hakemaan varastosta. Ei ollut kokoa.
-Niin niin, mutta ei kai nyt remmilöiden vuotto noin harmita?
-Perkelleen Kimmo! Nyt se män ja myi sen orin. Sano vuoan, että hommoo riimu ja pittää olla punanen. Mittään ei suostu kertomaa, kenelle hiän on sen myynny. Meille se jiä siihen seisommaan, mutta vittu mie sanon, jos se jollee lettipiä pennulle männöö joululahjaks niin minä en ruppee muitten mukuloita siinä jaloissa vahtimmaan, tahi opettammaan. Kun tästä sanoin, niin paskasta nauro piälle ja totes vuan, että elä hättäile, istu mättäälle. Perkele näien kanssa!
-No silläviisii. Sanoko se ies, että missä se on sen elukan myynny. Kai se mittää ilimotusta ole mihin laitannu?
-No apsilla saatana. Varmaan jollekkin rekkakuskille, joka nyt kuvittelloo, että laittaa rekkahallinpiätyyn jonkun katoksen, niin siinä soppii tytön ponin pötkötellä. Vittu se on minun korkunen se hevonen. Levvee ku leivinuuni. Siivohan se on, mutta se mikkään lasten hevonen ole, ori vielä.
-Millos tää nyt oli?
-Minä tiiä, tällä viikolla varmaan.
-Katoppa kun Jaana oli keskiviikkona ollut apsilla tankilla, kun oli menossa kirkolle. Laseista kuulemma läpi nähnyt, että Kimmo ja Antti olivat siellä kahen kahvitteleet ja kättä piälle lyöneet. Kerto siitä ihan sillä vasiten, kun siinä kesken sumpin olivat kättä antaneet. Mie haistan tässä nyt ihan toisenlaista äijiin koiruutta.
-No minkä tähen se ei miulle ois sanonut että Antti sen ois ostannu. Ennillehän se sen antais, kuiten.
-No Antti kieltännä, tietennii. Pelekee että sie puhut Ennille.
-Vittu mie salavan sen äijän. Vuota tässä mie käyn soittamassa. Jos se kloppi nyt tulloo tuolta varastosta niin pie korvasta kiinni, kuhan mie ehin takasi.
-Mie oon tässä.
Erja käveli ulos käsiveska heiluen ja soitti miehelleen. Eija näki ikkunasta kun huuto yltyi ja uhkaukset koveni. Sitten Erja otti puhelimen korvaltaan ja varmuudeksi hakkasi sormellaan puhelin parkaa kolmesti, että varmasti katkesi yhteys kurittomaan siippaan. Samalla kiukulla, ovet stoppareihin pamahtaen, Erja tuli sisään ja käveli kohti.
-Ennille se mennee. Vittu, laita puhas riimu piälle. Mitä se auttaa kun koko elukka on ilimipaskassa ja ainut ehjä kampe, mikä sillä on, on riimunnaru ja sekkii kun ei anneta ite taluttoo ihteensä. Nyt tarvii korin. Jos siitä viitapirusta meinoo leipoo aatoksi joulupaketin, niin se on litran verran hoitoainetta ja uus punanen tallipalttoo.
-No mie päästään sinut jatkammaan.
-Eija, elä nyt puhu mittään kenellekkään. Se oli Kimmo luvannu, ettei kukkaan tiiä ku Antti.
-En puhu mittään, mutta kiire se tulloo minullakkii.
-Miten nii?
-Jos mies ostaa ensin talon ja sitten tytölle hevosen, niin se taitaa olla aika, kun äit laittaa kapiot. Mie otan nyt nuo lyhteet, mitä tulin hakemaan ja lähen tokmannille.
-No mäne, mutta elä tokmannilta pyyhkeitä, kovin ovat ohkasia.
-En ota, nähhään.
Ansa hikoili ruokakaupassa. Äiti oli mukana ja Eetu työnsi toista kärryä. Lista oli pitkä kuin nälkävuosi ja äiti jankkasi joka asian kohdalla, että niinköhän riittää. Tulihan sitä väkeä tuvan täydeltä, mutta tällä menolla näitä syötäisiin vielä loppiaisenakin. Eetu työnsi kukkupäistä kärryä vaitonaisena ja viestitteli samalla puhelimellaan. Jo kahdesti hän oli meinannut ajaa palosammuttimen kokoisen ihmistorpedon päälle ja Ansa oli joutunut herättelemään omissa mietteissään kulkevaa poikaansa. Oli Eetusta hyötyäkin ollut. Muutamassa minuutissa hän oli selvittänyt kaikkien joulua juhlivien lempikohvehdit, joten nyt jokaiselle oli perinteinen rasia valmiina. Ihan pienille oli ostettu pienemmät joulukarkit. Suklaapukeista saisi varmasti sotkua ihan riittävästi. Eetu oli myös kiltisti pakannut kasseja kaverina ja nostellut niitä autoon. Adalmiinaa oli jouduttu kaupan pihassa odottamaan, kun tämä oli jäänyt puhelimeen suustaan kiinni. Kovin tärkeältä näytti asia ja mummo tulikin autoon ihan uutta virtaa väärällään.
-Ajappa kultasepän kautta. Pittää käy kahtomassa.
-Sallaatit jiätyyt.
-Piä auto käynnissä, en mie oo pitkään.
Seitsemänkymppiseksi muori nousi ripeästi autosta ja meni koruliikkeeseen. Siinä jäi vitriinejä ihmettelevät toiseksi, kun Adalmiina kaappasi myyjän itselleen ja alkoi selittää asiaansa. Hetki ihmeteltiin ja katsottiin katologia ja pyöriteltiin esitettä molemmin puoli pöytää. Sitten varmaan päädyttiin johonkin mitä ei ollut. Ansa katseli näytelmää läpi näyteikkunan. Kello kiisi eteenpäin ja miljoona hommaa odotti kotona. Esko oli metsässä, Antti karannut torppaansa ja Anna hoiti laumaansa kolmen miehen puolen kanssa, joista jokainen unohtaisi päänsä johonkin, jos se ei olisi hartioissa kiinni. Eetu istui kuskin paikalla ja räpläsi luuriaan. Ansa työnsi takapenkillä vieressään olevaan kauppakassia kauemmaksi, kun puoli persettä alkoi olla jäässä pussissa olevien pakasteherneiden ansiosta. Viimein äiti köpötti takaisin autoon käyntikortti kädessään.
-Sitä saa joku lähteä huomenna kuskiksi isolle kirkolle. Pittää hakia paketti sieltä.
-Millä ajalla tässä sinne lähetään?
-Omalla ajalla. Tännää laitetaan mitä ehitään ja pyhänä loput.
-Että nyt tehhää joulua pyhänä? mistäs tuuloo?
-No vaikka persiistä tuuloo, päevä se on perkele sunnuntaikkii ja on siinä ens viikolla monta päevee pyhhöö, istutaan minusta nähen vaikka tapannii asti virskirja sylissä, mutta huomenna männään kaupunkiin.
-Mä voin lähteä kuskiksi.
-Sie et lähe mihinkään. Lupasit isälles olla kaverina niien havuköynnösten kanssa. Myö lähetään akkaporukalla.
-Niin myö tehhään, otetaan Anna ja Askon tytöt mukkaan. Valssatkoon härkäparissa niitten tenavien kanssa.
Puhelin soi ja taas Adalmiina selvitti paikkansa ja kuunteli soittajan asian. Myötäiltiin ja päiviteltiin. Sovittiin sitten että näin tehdään ja luvattiin palata asiaan.
-Eija soitti uuvestaan. Siellä on heilläi helevetillinen jaarakka. Yrittävät nyt päästä porukalla jouluruokia laittamaan, mutta pentuja pyörii sielläkin, eikä edes lahjoja saada pakettiin, kun joku silimäpari on jo oven kulumalta kurkkimassa. Sanoin että lähettää huomenna meille sekä ukot, että kakarat. Saa Niemen sakki tehä rauhassa ja siinähän vahtivat sitten porukalla niitä kakaroita.
-Äiti niitä on yhteensä kymmenen niitä pentuja.
-No kymmenen niitä on äijiäkin. Luulis ehtivän havut laitella ja vähän muutakin.
-Ei helevetti, siitä mittään tule.
-Olisivat miettineet pannessa, omalla vehkeellä tehtyjä, eiköhän ole omalla silimällä vahittuja.
-Voisin tässä huomauttaa, että meitä on siellä neljä, jotka ei varmuudella ole tehnyt yhtään niistä, joten…
-Ja jokkainen teistä neljästä on sitä lapsentekkoo harjotellu, niin nyt soppii harjotella sitä penikoien pitämistä hengissä. Eetu, elä kitise, se mittää auta.
-Äiti, anna olla nyt taas. Ei aleta noista panemisista puhumaan.
-Parempi vaan kun puhutaan ja laitetaan ällyymään nyt kun ovat tossa iässä. Minun aikana tuntu joka ukolle tulevan ihan yllätyksenä, minkälainen souvi siitä panemisesta loppu pelissä oiekein tulloo.
-No se, eihän siinä sitten, hyvin punottaa pojalla jo korvantaustat, mutta jatka tokkiinsa. Jos tuo ei muuta opi, niin olemaan kuuntelematta.
Samanlainen sanaharkka jatkui vielä kotonakin. Miehissä alkoi molemmin puolin peltoja kauhea kapina lastenhoitovuorosta ja kartanolla peli puhallettiin poikki siinä kohtaa kun Jenniferiltä tuli viesti, että heillä on matkaa jäljellä 30 min. Ruuat meni kylmää, muutamalta pieneltä paita vaihtoon, kahvinkeitin päälle ja ehtipä joku tökätä eteisessä sulamassa olevaa kinkkupariskuntaa ja kurkistaa, etteivät paketit vuoda pitkin penkkiä. Katettiin pöytää ja koitettiin soittaa Antille, joka ei tietenkään taaskaan vastannut puhelimeen. Sitten tytöt jo ajoivatkin pihaan.
Janike katsoi valtavaa keltaista taloa, jossa oli valkoiset ikkunanpuitteet ja kaksi pulleaa pyöreää tolppaa oven molemmin puolin. Kaikki oli turvallisesti ennallaan ja he ajoivat auton suoraan portaiden eteen. Ansa avasi oven ja hätyytti pojat auttamaan serkkujansa tavaroiden kanssa. Reippaasti pojatkin halasivat pitkämatkalaisia ja kantoivat kassit ja pussit sisälle.Jennifer vihjasi mitä kasseja ei kannattaisi pienille esitellä, kun vähän kuitenkin joulupukin hommissa ollaan. Aatu nyökkäsi, mutta käänsi siinä samassa nopeasti päätään kohti äitiään. Mennessään hän supatti jotain äitinsä korvaan ja sai vastaukseksi vakavan nyökkäyksen ja taputuksen olkapäälle. Sitten halailtiin vuorotellen. Pienet lensivät jaloissa ja saivat kunnon iltapäivä hepulit. Tytöt pääsivät suoraan kahvipöytää ja kerrattiin sitten matkan kulkua. Vitostien alussa oli satanut hetken lunta, mutta muuten oli ollut normaali talvikeli.
-Se viesti! faijalle piti laittaa viesti.
Jennifer lähti pöydästä etsimään puhelintaan ja Helle repii Janikea hihasta katsomaan kissoja. Nyt niitä sai ihan hiljaa katsoa ovelta. Hellen keskityskyky herpaantui, kun nukkuvat kissat eivät tarjonneet tarpeeksi viihdykettä ja Janike jäi yksin ihailemaan nukkuvia pentuja sängyllä. Pennuiksi ne olivat jo melkoisia roikaleita pitkine jalkoineen, mutta pentumaisin piirtein.
-Mene vuan siihen petille istummaan, ne antaat jo silittee vieraankin.
-Mitkä näiden nimet on?
-Enpä tiiä vielä, Ei oo tullu vielä mieleistä vastaan, mutta tulloo se vielä. Ajallaan. Mites siellä kotona mennee, oliko hyvät juhlat?
-Juhlat meni ihan fine. Syötiin kotona ja mentiin sitten tyttöjen kanssa ulos illalla.
-Tässä olis sulle vähän jottain pientä, arvelin, että tykkeisit valita ihan ite.
Adalmiina antoi Janikelle Ansan koneelta tulostaman lahjakorttikopion koruliikkeeseen. Se oli taiteltu vanhanaikaisesti pitkittäin ja mukana oli kaunis kortti, missä luki ylioppilaalle.
-Ansa sanoi, että hän ajasti sen tulemmaa sinun sähköpostiin tänä iltana, joten voitte vaikka porukalla kahtoo verkosta, että mikä miellyttää.
-Kiitos mummo, tää on tosi hieno. Kiitos.
-Sitä Ansan kanssa pyöriteltiin, ja tuo tuntu hyvältä ratkasulta nyt tähän hättään. Muitten kanssa on sovittu, että myö sinua nyt vähän haastatellaan kun pitkästä aikoo nähhään, ja jokkainen sitten vähän urkkii, että mittee sie tartet.
-Ei oikeesti tartte mitään ihmeellistä, tää on jo parempi kuin mitä sain muilta.
-Mittee nä sitten sait lahjaksi?
-No tyttöjen lahjoja en viitsi edes kertoa, ne oli vähän härskejä, mutta isältä sain nastarenkaat mun fillariin. Ei sillä, siihen pyörään ne maksoi varmasti aika paljon, mutta hei, nastarenkaat.
-No isäs on mies, ne ossoo ku joka viiennellä kerralla ostoo jottain mukavaa. Ukkis nosti miulle kahtena jouluna imurin. Sillon tuli sanottua, että pittää mielessään, ettei kolomatta osta. Eikä mittää millä voi laittoo ruokoo tai siivota. Seuraavana suvena miun synttär lahja ol tuossa pressun alla pihalla. Pyykkiteline perkele. Siinä se hymy korvissa pyöritti sitä hyrree ja ihmetteli kun en tanssiks laittannut. Että kun siitä lähetään, että ukkis ei osannu, niin eipä maha osata poikasakkaan. Mutta mittee se äitis anto?
Janike oli hiljaa, silitteli kissaa ja katseli päiväpeiton hienoa virkattua kuviota ja yritti hakea oikeita sanoja.
-Kolmen kerran kortin inbody-mittaukseen
-Mikkee se semmonen mittaus on?
-Se on semmoinen kone mikä kertoo kehonkoostumuksen. Mittaa lihasmassaa ja rasvaprosenttia. Paljonko on nestettä kehossa. Sitä käytetään treenauksen apuvälineenä ja … laihduttaessa.
-Rimpressa, siehän tiiät, että oot just hyvä tuommosena. Sinussa ei oo mittee liikoo, eikä liian vähä. Mie en äitis puolesta pysty pyytämmään anteeks, mutta sen sanon, että meille kaikille muille oot ihan täyvellinen ja tähellinen justiisa tämmösenä.
Adalmiina kaappasi pojantyttönsä halaukseen ja se oli siinä hetkessä juuri se mitä Janike tarvitsi. Kyyneleet tulivat salakavalasti ja jostain mummo taikoi puhtaan nenäliinan Janiken käteen. Sitten hän istutti tytön takaisin sängylle ja piti olkapäistä kiinni.
-Assiit järjestyy, elä huoli. Kerrohan nyt mittee meinasit lähtee lukemaan?
-Mutta äidin kuullen ei näistä sitten saa puhua mitään. Jen saisi itse kertoa, mutta eihän hän missään yliopistossa ole. Jen lukee toista vuotta agrologiksi Mustialassa. Hän oli viime kesänä jossain tilalla harjoittelussakin. Minä ajattelin vähän jotain samanlaista. Vihreää energiaa, kestävää kehitystä, kierrätystä, ruuantuotantoa luontoa säästäen ja sitä rataa. Pääsykokeet ovat vasta keväällä, mutta hetki on vielä aikaa miettiä minne hakee. Nyt olen yrittänyt etsiä töitä jostain. Jotain kausi juttua tai harjoittelua, missä voisi vaikka asua. Mun on pakko päästä pois Vantaalta. Mietin jotain laskettelukeskusta lapissa, mutta niiden työntekijät on jo valittu. Mutta hei, ideoita otetaan vastaan.
-Jenni opiskellee muatallous oppilaitoksessa?
-Joo
-Ja sie halluut olla maalla ja ajatella vihreesti?
-Niin?
Adalmiina tippui istumaan ja nauroi niin että silmät vuosi vettä. Toisella kädellä hän läpytti polveaan ja toisella kaivoi taas nenäliinaa hihastaan ja tupsutteli silmiään. Janike katsoi mummoaan suu hieman auki ja ihmetteli, mikä tässä nyt oli niin hauskaa.
-Herra mun vereni teiän kanssa. Sie et tätä muista ja hyvä niin, mutta tämän talon portailla on miulle päin nuamaa sanottu, että työ että tule ikäpäevänä ies kusemmaa mualle päin, hiän pittää siitä huolen. Ja nyt on toisella käs lehmän persiissä ja toinen haaveiloo, että piäsöö peltojen reunaan valumavesiä kyttöömään. Voe helevetti, tää maistuu makialta vanahan akan suussa. Sitä voi viiä immeisen pois metästä, muttei mehtee immeisestä. Tietääkö se isäs tästä?
-Se mitään tiedä tai ainakin esittää hyvin ettei tiedä. On mulla aavistus, että se tutkii vaivihkaa meidän koneita ja papereita, kuin silloin kun oltiin teinejä, mutta ei hän puhu niistä mitään. Tai kysy.
-Miten se isäs muuten voi?
-Sanoisin että hyvin. Se sanoi itsensä irti, otti lukion rehtorin paikan tästä 70km päästä ja hommas itselleen lakimiehen joka pisti eropaperit vetämään.
-No hiäpä repäs sitten laastarit irti ihan huolella. Niin mihin sie sanoit, että hiän töihin piäs.
-No tuohon isolle kirkolle, mistä oli puhe että mennää huomenna. Se tyttöjen reissu?
-Asko muuttaa tänne?
-Niin, ostettiin sille Jenin kanssa pilkkionki ja jotain pehmeitä kumimatoja. Lahdesta. Siis tossa tullessa.
-Tietääkö se äitis tästä?
-Mistä minä tiedän. Tuskin ja vaikka se olisi hänelle päin naamaa sanottu niin ei se usko. Se on pyörittänyt faijaa kun litran mittaa niin kauan, ettei sen omasta mielestään tarvitse kuunnella. Ja sehän tulee suuttumaan tästä aivan älyttömästi.
-Joka syyttä suuttuu se lahjatta leppyy, vaikka on kai tuossa syytä suuttuakkiin.
-No jos suoraan sanotaan, niin itseppä on soppansa keittänyt.
-Näinpä on Rimpressa, näin on.