Kaksi aina kaunihimpi
Siitä oli aikaa kun viimeksi lauantai aamu käynnistyi moisella tohinalla. Viisi muksua saa aikaan massiivisen metelin ja lauman paimentaminen toisessa kerroksessa varmisti, ettei kukaan nukkunut siellä alemmassakaan. Adalmiinaa sirkus vaan nauratti. Hän oli keittänyt ison kattilan puuroa ja teki leipiä valmiiksi, kun Anna käski kaikkia neljää jaloillaan pysyvää kulkemaan portaan kerrallaan ja kantoi Usvaa sylissä. Onneksi Esko oli tajunnut portaiden ongelmat paria päivää ennen lasten saapumista. Nyt portaiden molemmissa päissä oli jykevät portit, joten karkailu tai leikkiminen portaissa oli tekemätön paikka. Mummon mussukat juoksivat valtoimenaan suoraan tupaan. Meteliin herännyt Emil väisteli jo sujuvasti lauman arvaamattomia liikkeitä ja pelasteli milloin mitäkin kukkapurkkia tai painoi komeron ovea kiinni, ennen kuin joku juoksisi sitä päin. Sen verran hajurakoa teinit ottivat pieniin, että jokainen kävi vuorotellen hakemassa pöydästä aamupalansa ja istui sitten keittiön tason ääreen siemailemaan kahvia ja selaamaan puhelimiaan.
Pojat olivat lähdössä metsään hakemaan kuusia ja havunippuja. Adalmiina ja Ansa pyörivät pienten ympärillä ja Anna sai ensi kertaa pitkään aikaan lukea lehden rauhassa. Esko hörppi kahvinsa seisaaltaan ja kertoi lähtevänsä asioille. Ansa pyöritti päätään ja muistutti kuiskaten kissanpentujen tavaroiden olevan kalustovajan hyllyssä. Ruuat ja hiekat hän oli tuonut työhuoneeseen. Mitähän tästä kattikaaoksesta vielä tulisi?
Antti heräili omassa huoneessaan ja kuulosteli alakerrasta kuuluvaa hälinää. Hän kävi vessassa ja selasi hetken rauhassa puhelintaan. Sitten hän veti henkeä ja lähti alakertaan. Kaikki muut miehet olivat kadonneet jo jonnekin ja muksut katsoivat telkkaria mummonsa kanssa ja Ansa ja Anna istuivat rauhassa tuvassa.
-Huomenta.
-No huomenta unikeko, hyvin sie vieläki nukut vaikka olis mikä mellakka.
-Maailmalla oppii. Nukutaan silloin kuin voi, oli meteli mikä tahansa.
Milloin noi riiviöt heräsivät?
-Kuudelta. Usva herää ensin, hän sitten herättää kaikki muut.
-Missäs kaikki on?
-Pojat on mettässä, Esko jossain liesussa.
-Nälkä.
-Hellalla, kuten hyvin tiedät. Ota lautanen ja kuppi kaapista.
Vartin päästä Antti hörppi toista kuppia kahviaan ja katseli ikkunasta kun Esko ajoi portaiden eteen ja otti vänkäri puolelta iso muovisen laatikon, missä oli kantokahva. Ripein askelin hän tuli sisälle ja kopisteli kengänsä eteiseen. Mies otti hatun päästään ja laittoi sen naulakkoon ja seisoi sitten villasukissa, paksu metsurintakki päällään eteisaulassa.
-Mummo, tuleppa katsomaan mitä mie toin sulle.
-Herra miun vereni, mitteen sulla on siinä lootassa?
-Otappa Ansa noita pienimpiä vähän silimän alle.
-Kissa, voe siunoo niitä on kaks.
Adalmiina oli nostanut kuljetuslaatikon pöydälle ja kaikki kerääntyivät kurkkimaan sisään ritiläverkko-oven läpi. Pennut eivät sanoneet mitään. Istua kyyhöttivät ihan hiljaa rinnakkain ja katselivat tuijottavia ihmissilmäpareja. Toinen kissoista oli mustanharmaa, pörröinen ja selkeästi pitkäturkkisempi kuin veljensä. Toinen taas oli punainen kuin kettu ja sillä oli vaaleanpunainen nenä ja pieni valkea läntti rinnassa. Esko kertoi kaikille, ettei kissoja saanut päästää ulos ja niiden oli tarkoitus totutella elämään täällä ensin työhuoneessa ja sitten kun niiden uskallus riittää ne saivat kulkea ympäri kartanoa. Laatikko kuskattiin perimmäisessä kammarissa sijaitsevaan työhuoneeseen, missä oli valmiina hiekkalaatikko ja kissaherrojen ensimmäinen lounaskattaus. Anna paimensi ylimääräiset ulos huoneesta ja Adalmiina jäi ikkunan eteen nojatuolille istumaan ja odottamaan milloin pennut uskaltautuvat ulos laatikostaan. Vähän pyrki silmät kostumaan, varmaan aurinko heijastui niin kovin hangelta. Adalmiina otti nenäliina hihastaan ja kuivasi silmänsä.
Naiset yrittivät saada kissoista villiintyneet tenavat keskittymään johonkin muuhun ja Antti ja Esko jäivät tupaan kahviensa kanssa.
-Mistä sä noi katit keksit?
-Itse mummo niistä alkoi motkottaa. Siellä oli hiiriä ihan pirusti siellä vanhassa lastenhuoneessa.
-Siellä vanhassa komerossa vai, minkä faija levytti?
-No just siellä. Mummo vaan tokaisi, että pojat purkaa sen auki ja kissa pitäisi olla, niin pysyisi hiiret kurissa. Mie siihen, että asia selevä. Nyt on mummolla kissa tai kaks, kun kuulemma ovat nykyään laumaelukoita, ei sais yksin pittee.
-Äitillä alkoi silmät ihan vetistää, huomasitko? Mä olin kotona kun isä toi aikanaan ne Annan ja Aadan lahjontakatit kotiin. Silloin kun hän ne ketunpennut vei tuolta yläkerrasta. Äiti suuttu ihan tosissaan, mutta viikkoa myöhemmin näin, kun se nosteli niitä tuohon ikkunapöydälle ja antoi raakaa jauhelihaa lautaselta.
-Se oli kauhia paikka kun ne vanhat katit vein kunnaneläinlääkärille. Se oli myöhäistä syksyä, sato varmaan toista viikkoa putkeen. Kauheassa kaatosateessa kaivoin ne kaksi kenkälaatikkoa tuonne omenapuun alle. Mittään ei äitis puhunut edes pojille varmaan kahteen päevään. Sitten se tuli taas tolkkuunsa ja jouluna oli vienyt tuonne puun alle hautakynttilän.
-Hyvää tekee sille noi kissat. Onko hän muuten ollut ihan kunnossa?
-On, nyt tässä kuussa ihan hirveessä jaarakassa. Tavallaan ollut kyllä hyväkin, ollaan herätty vähän koko sakki.
-Et muuten sattus tietämään onko täällä kellään tonttia kaupan?
-Kai sitä nyt tontti lohkastaan melkein mistä vaan, mutta minkälainen ja mistä päin?
-No tuolta korven suunnasta varmaan, jos olis vettä vieressä niin olis tosi hyvä. Enkä minä siitä koosta tiedä, sen verran ettei tule heti naapurin seinä vastaa.
-No en tiiä onko se kaupan, mutta tuolla Syrjän tilan takanahan on se Eerikäisten vanha paikka. Niillähän meni pellot ihan sinne rantaan asti. Perikuntahan kai sen nyt omistaa, mutta se on joku 15 hehtaaria. Talosta en tiedä missä kunnossa lie, ei kai sinne ole tietäkään kunnollista kuin kesällä.
-Keneltä sitä arvais kysyä? että onko kaupan tai saisko sitä käydä katsomassa?
-Peltosen Jenniltä varmaan. Hää asuu tuossa kylällä.
-Et viitsis soittaa, tuskin se minua edes muistaa?
-No viitinhän minä, mutta jos sinne menet niin ota traktori. On lunta, sen tiiän luvata.
Esko soitti puhelunsa siltä istumalta ja Jenni kertoi että tila oli oikealle ihmiselle myynnissä ja sitä sopi mennä katsomaan. Itse hän ei pyörätuolista sitä lähtisi kenellekään esittelemään, mutta tuttujen siellä sopi käydä katsomassa. Esko tarjoutui lähtemään mukaan, mutta Antti totesi virnistellen antavansa hänen vuorostaan nauttia pienistä ihmisistä. Hän etsi ikivanhat työvaatteensa komerosta ja totesi niiden vielä mahtuvan, mutta naftisti. Takki kiristi olkapäistä ja housujen kanssa ei tehnyt mieli kyykätä. Traktorissa istumiseen ne vältti kyllä. Pojat purkivat kuusi ja havukuormaansa liiterin edessä ja Antti kävi sosialisoimassa lämpimän traktorin.
Ajellessaan tuttuja teitä, muistoja tulvi mieleen joka mutkassa. Tuossa metsässä oli hänellä ja Jannella ollut maja. Maja vieressä oli mennyt polku, jota pitkin pystyi oikaisemaan neljän kilometrin matkan Jannen kotitalolle. Polkua pitkin matkaa oli kertynyt vain puolitoista kilometriä ja pojat olivat matkanneet sitä jalan ja toisiaan taas pyörillä. Vähän ennen Jannen kotia metsässä oli valtaoja, minkä yli pojat olivat rakentaneet sillan ihan itse. He olivat kasanneet puolilahoja riukuja ympäri metsää ja sitoneet ne nippuun paalinarulla. Silta narisi ja raksui, mutta pojista se oli ollut tosi hieno. Seuraavana syksynä joku hirvimies oli löytänyt virityksen ja nähnytkin keskenkasvuisten polkevan siitä yli jogurttipurkin suikaleet pyykkipojalla kiinni takarenkaissa. Pinnoista tuleva räpätys oli säikäyttänyt elukat liikkeelle ja hirvimiehelle melkein kurat housuun. Metsämies, Unto, oli soittanut sitten Antin isälle, että pojat sotkee fillareilla pimeässä metsässä ja ylittävät ojan risujen päältä. Seuraavalla viikolla metsään oli ilmestynyt neljän puolikkaan tukin levyinen silta, jossa oli kaiteet. Jannen mummolta he olivat saaneet osuuskaupasta ostetut hienot dynamolamput. Janne oli maalannut omansa spriitussilla vihreäksi ja Antti siniseksi. Silloin pojat sai olla poikia. Nykyään vanhemmat kuskasivat lapset kaverille ja sieltä kotiin. Kai ne vielä opetetaan ajamaan pyörällä?
Oli aika hyppää hiekkatieltä umpihankeen. Edessä näkyi Erjan ja Kimmon tallin koivukuja ja Antti kurvasi hitaasti vasemmalle ja mallaili traktorin kulkemaan ojien tekemien syvänteiden ja monta vuotta vanhojen aurausviittojen välissä. Tieura sukelsi umpimetsään ja kiemurteli vanhojen kuusien lomassa. Pienen mäen nyppylän jälkeen tie laskeutui loivasti peltoaukealle, jonka reunassa seisoi punainen rintamamiestalo ja vanha navetta, jonka alaosa oli muurattu isoista kivistä ja sementtitiilistä ja yläosa oli samaan punamullalla maalattua lautaa kuin talokin. Kaikki peltikatot olivat pahasti ruosteen raiskaamia ja talon kuisti oli vähän vinossa. Talolta katsottuna navetta jäi oikealle ja pihan vasemmassa reunassa oli iso vaja. Varmaan puuliiteri. Lähempänä rantaa oli ikivanha hirsistä tehty sauna, jonka tiilisestä piipusta puuttui paloja ja toinen portaan kaiteista retkotti irti osittain lumen peittämänä. Lampi oli tietysti jäässä ja pihasta katsottuna edessä oli vain aavaa peltoa. Rannan kaislat ja jään läpi törröttävän vanhan laiturin uintiportaat paljastivat, että edessä avautui vettä. Koko paikka oli kuin unohdettu poukama. Naapureita ei näkynyt missään ja metsää riitti koko lammen ympäri. Ei mökkejä. Antti otti puhelimen. Verkko oli, mutta 4g huuteli kahta tolppaa. Hän vilkaisi mökille päin ja näki sähkötolpan josta lähti paksu johto, sekä navettaan, että talolle. Hän otti hanskat pois käsistään ja kiristyvästä pakkasesta huolimatta lähetti Jannelle viestin.
-Mä löysin sen tontin “monta hymynaama hymiötä”
Helsingissä Janne luki viestin lähes reaaliajassa. Hän vastasi että hyvä homma ja jatkoi siivoamista. Makuuhuoneen kaapiston kahvoissa riippui kaksi pukua, joiden molempien olkapäillä oli muutama kravatti. Pedatulla sängyllä oli valkea paitapusero. Hän oli lähettänyt Aadalle sähköpostin, mikä oli ärsyttävyyteen asti asiallinen. Hän oli kiittänyt viimeisestä ja odottavansa iltaa mielenkiinnolla. Loppuun hän oli lisännyt kysymyksen tulisiko Aada ulos vai halusiko hän mahdollisesti itsensä noudettavan kotiovelta, missä tapauksessa Janne tarvitsisi ovikoodin. Liitteeksi hän laittoi valitsemansa ravintolan menuun ja tripadvisor suositukset. Aada oli vastannut myös viralliseen sävyyn. Hän oli kertonut olevansa innostunut illasta ja ravintolan maineesta. Yhtä viileään sävyyn hän oli kommentoinnut olevansa paikalla sovittuun aikaan, mutta ei nähnyt nyt, eikä lähitulevaisuudessa mitään tarvetta edes harkita ovikoodinsa ilmoittamista. Lopuksi hän oli tiedustellut illan pukukoodia molemminpuolisen vaivaantumisen välttämiseksi. Tähän Janne oli vastannut laittavansa puvun. Sähköpostin käyttö oli saavuttanut selkeästi tiensä pään, koska hetken kuluttua puhelimen ruudulla vilahti tuttu vihreä logoinen pop up saapuneen viestin merkiksi.
- Aada: Puvun? kravatilla vai ilman?
- Janne. Molemmat vaihtoehdot ovat esityslistalla. Toiveita toisen poistamiseksi?
- Aada: Riippuu missä ne sun sokeroinnin rajat menee. Gorillanrinta ruokapöydässä on melkoinen turn out.
- Janne: Voimme keskustella vartalonkarvoituksesta toisessa yhteydessä, mutta pelaan varman päälle ja valitsen kravatin. Uskallanko udella pukusi väriä?
- Aada: Meinasin tulla verkkareissa.
- Janne: Sulla ei todennäköisesti edes ole verkkareita, lähimmäksi niitä pääsenevät peppuvakoon tiukasti istuvat salihousut.
- Aada: Jos sun on nyt pakko udella mun pukeutumisesta, niin arvon sinisen ja vihreän välillä.
- Janne: Sinisen? vaalean, laivaston, turkoosin. Ole spesifisempi,pyydän?
- Aada: Snobi, okei laivastosininen, hopeanväriset yksityiskohdat. Pärjäätkö tällä.
- Janne: Loistavasti, kiitos.
Traktori puksutti menemään keskellä metsää tekemäänsä väylää pitkin. Antti oli innoissaan maatilasta ja teki jo mielessään suunnitelmia. Hän ei ollut päässyt sisään muualle kuin navettaan ja siellä oli ollut vastassa tyhjät parret, vanhoja kukkaruukkuja maitokeittiössä ja ladon puolella valtava kasa kuivaa mäntyrankaa. Kuka ikinä niitä oli aikonutkaan polttopuuksi sahata, häneltä oli jäänyt urakka aloittamatta. Antti ajoi hiljakseen hämärtyvässä iltapäivässä ja katseli lumen ja kuuran peittämään maisemaa. Seuraavan peltoaukean reunaa saapuessaan hän näki viereisellä pellolla hevosen ratsastajineen ja näiden perässä mustan hevosen, jonka kärreillä istui punaiseen haalariin pukeutunut kuski. Erja oli näköjään ajamassa kuten ennenkin. Maitosuklaan värisen jättiläisen selässä istui pieni toppakamppeisiinsa hukkuva nainen. Antti pysäytti traktorin ja avasi oven. Koneen ja hevosten väliin jäi pelto-oja, eikä hevoset näyttäneet olevan moksiskaan sen enempää isosta ajoneuvosta kuin luovasta tauostakaan.
-Eskon traktori, mutta kukas siellä istuu. Onko se Antti?
-No päivää taloon, pitkästä aikaa.
-No se näköjään toimii tuo Adalmiinan kottiin kuhtuminen. Ei ole sinnuukaan täällä näkynnä pitkään aikaan.
-No onhan tässä muutama vuosi tainnut mennä.
-Milloos nää oot Enni viimeksi Antin nähny?
-En edes muista, varmaan vähän ennen kun sä lähdit Norjaan.
Se oli Enni. Antti muisti pienen blondin, joka oli ollut pikkusiskojensa rikoskumppani. Annaa ja Aadaa vähän vanhempi, mutta täsmälleen yhtä rasittava. Enni silitteli hevostaan, jossa oli vähintään yhtä paljon harjaa kuin muuta hevosta ja elukka mulkoili häntä etutukkansa alta. Julman kokoinen laitos.
-Ennikin tullut kotiin taas, etkös sinä ollut jossain kauempana töissä?
-Kiertolainenha tuo on ollu, jossain sotien keskellä ihmisiä paikannu ja koittanu pittee pentuja hengissä.
-Niin siis lääkärinä toimin, paljon tehnyt keikkaa noissa kolmansissa maissa.
-Etkös sitä sinäkii ollut jossain merillä. Äitis puhu.
-Niin siis lautoilla lähinnä. Liikkuvilla ja pysyvillä, mutta Norjassa enimmäkseen.
-Alkaa pakastaa ihan tosissaan, alakakkee mennä Hunnin kanssa siitä, niin päästään tuppaan. Sielu jäätyy tänne, mutta Antti tulehan kahville, Kimmo halluun varmasti nähä siut iha saman pöyän iäressä.
Enni katseli kun Antti sulki oven ja jatkoi matkaansa. Hunni käveli eteenpäin, mutta pyöritteli päätään ja veti ohjia pitemmäksi. Enni oli hiljaa ja katseli eteenpäin. Kaikista maailman ihmisistä, juuri hän tulee vastaan keskellä metsää ja näkee hänet räkätippa nenässä ja ripsiä myöten hengityskuurassa. Hunni kuskasi hänet takaisin tallille ja odotti, että Enni tuli alas selästä. Enni avasi tallin pariovet ja päästi Erjan ajamaan sisään käytävälle. Talutti sitten Hunnin perässä ja sulki ovet. Naiset alkoivat purkaa jälleen varusteita jäätynein sormin hiljaisuuden vallitessa. Enni otti polvisuojat irti ja jäi mietteisiinsä, jotka pyörivät lähinnä naapurin nuorimmassa pojassa ja kesässä kauan sitten. Yhtäkkiä hän tunsi nousevansa ilmaan. Hunni oli ottanut hampaillaan kiinni haalarista ja roikotti nyt Enniä puolen metrin päästä lattiasta.
-Annahan Hunni olla, eiköhä se oo jo herreillä. Kyllä sinun pittää hevosena ymmärtee, ettet millään voi olla Enni ainoa mies ja sitä paitsi päiväsen perusteella siulla itelläs on tiällä tammoja talli viärällään, niin anna toisen ees kahtoo sillä silimällä.
-Perkelleen mörikkä. Päästä irti mun perseestä. Ja sinä toinen siinä nauramassa, täällä kukkaa oo kettää kahtonnu ees persesilimällä.
-Katoppa Hunni, kun nuor tamma ottaa lämpöö ku vähän pöyhässöö. Ihan on varmat merkit.
-No voi nyt vittu teidän kanssa. Sinä, pidä nyt se nuppis alhaalla niin saa kuivattua sun pään ja sitten takki päälle. Kiitos. Ja nyt mene murjuus siitä purnaamasta.
-Huomenna on elukoilla vapaapäivä. Luppaa pakkasta melekein kahtaviittä ja sillä kelillä ei uskalla tarhatakkaan kaikkia kerralla tai on putket jäässä.
-No minä tulen sitten maanantaina puretuttamaan itseni uudestaan ja kuuntelemaan vittuilua.
-Jo vain, sehän kuulostaat suunnitelmalta. Katellaan tuota keliä ja palaillaan tarkemmin, Ja Enni. Ei se huono vaihtoehto ois, ei ollenkaan.
Enni keräsi tavaransa ja lähti persaustaan hieroen autolle. Tulisi muuten mustelma. Ihan kunnollinen. Eikä ole ketään siihen puhaltamassa.
Antti ajoi traktorin talliin ja käveli kankein jaloin sisälle. Vaatevarasto vaati päivitystä näidenkin kamppeiden osalta. Housut puristi reisistä ja muutamasta muustakin paikkaa ja lämppäristä huolimatta, varpaat olivat jäässä. Jos maanantaina hommaisi kunnon talvivaatteet. Sisällä oli täysi hulina päällä. Kello oli kaksi iltapäivällä ja Antin lautanen lusikoineen löytyi hellan vierestä. Jauhelihakeitto lämpesi mikrossa ja sitä odotellessa Antti lämmitteli käsiään puuhellan päällä.
-Miltä se näytti se Eerikäisen paikka?
-Se on kivalla paikalla, mutta onhan se rempallaan. Navetassa kävin. Talo oli lukossa, mutta pystyi siitä jo päältä päin sanomaan, että taitaa halvemmaksi tulla tehdä uusi, kun alkaa sitä vanhaa torppaa korjata.
-Niinhän se saattaa olla, se on ollut tyhjillään jo kohta seitsemän vuotta. Jenni muutti kylälle siinä kohtaa, kun ei ennää pystynnä kunnolla liikkumaan. Veljensä siihen vielä silloin jäi, mutta Veikko kuoli sitten kolarissa seuraavana syksynä.
-No joka tapauksessa olisin siitä paikasta kiinnostunut. Tuo Jenni ei nyt kuulosta siltä, että kauppaa kannattaisi Jannen kautta hoitaa. Otanko vaan hatun kouraan ja menen kahville vai minkämoinen puhemies sinne pitäisi ottaa mukaan?
-No nyt sanoisin, että otappa äitis mukaan ja kerro sille mitä olet vailla. Kyllä se muori hoitaa sulle kesämökin paikan sieltä rannasta.
-Minä mitään mökkiä sinne rakenna. ihan taloa meinasin.
-Jaa, no sitten. Mittee nää näppiäs muuten hierot?
-Kylmä, siellä on pakkasta yli viistoista.
-Sä muuten tartet uudet vehkeet, ei noilla pöksyillä pysy hengissä näillä leveysasteilla.
-Huomattu on.
-Se on auki kuuteen asti tännään.
-Mikä.
-Maataloustarvikekauppa, Hankkija, mistä haet kunnon haalarit. Tännään. Se on vähän kun maailmalla sanotaan “ winter is coming”.
-Se on Gotistä.
-Mistä?
-Game of Thrones.
-No niihän mie sanoin.
Antti jäi syömään ja katseli pöydän päästä kun äitinsä istui työhuoneessa ja silitti sylissään mustaa karvaista kattia, toinen kissoista kulki jo lattialla ja tutki paikkoja. Annan pienillä tuntui olevan päiväunien jälkeinen heräily hieman kesken ja salongissa käytiin orastavaa kiistaa palapelin ja lautapelin välillä. Antti mietti pientä naista valtavan hevosen selässä. Paha oli sanoa miten naapurin likka oli muuttunut, mutta silmät ainakin olivat yhtä siniset kuin silloin. Vuosi oli varmaan 2006. Viimeinen kesä kun hän oli suomessa. Hän oli kurkkuaan myöten täynnä konetekniikan opintoja ja Jannella oli Hankenilla uusia kavereita. Opiskelijaelämä oli Antin mielestä täynnä ryntäilyä kaiken perässä. Opettajien, tenttien, naisten ja viinan. Yöllä etsittiin krapulassa ensin vaatteita ja sitten omaa kotiovea. Rahaa ei ollut koskaan ja aika käytettiin kaikkeen turhaan. Hän oli tullut Annan ja Aadan rippijuhliin ja päättänyt kertoa vanhemmilleen, että pitää välivuoden ja menee töihin. Äiti oli saanut raivarin ja isä todennut, että itseppä tiedät. Kaksoset taas olivat varanneet hänet kuskiksi joka viikonloppu sen muutaman viikon ajaksi mitä Antti oli kotona ollut. Tottakai mukana oli ollut myös Enni. Viisi vuotta häntä nuorempi. Naapurin poikien pikkusisko ja omien siskojen paras kaveri. Kielletty ihan kaikilla mahdollisilla tavoilla. He olivat puhuneet paljon. Enni oli istunut etupenkillä. Hän oli puhua papattanut syksyllä alkavasta lukiosta ja suunnitelmistaan. Enni oli jo silloin päättänyt lukevansa lääkäriksi. Antti oli juuri lopettamassa, tai no pitämässä taukoa, insinööriopinnoista ja päättänyt mennä töihin. Niin eri tason tähtäimet. Edelleenkään ei Antin saavutettavissa oleva vaihtoehto. Viimeisellä viikolla Anttikin oli uskaltautunut puhumaan enemmän. Hän oli valittanut opiskelijaelämän monitahoisuutta ja sitä että kaipasi tekemistä loputtoman lukemisen sijaan. Antti valitti joka viikkoisesta juhlimisesta ja sen aiheuttamasta univelasta. Miten aika vaan tuntui menevän hukkaan. Lopulta hän tunnusti, että oli lähdössä ulkomaille töihin. Norjaan missä oli paremmat palkat ja aikaa vaikka sitten tenttiä koulua eteenpäin. Antti oli ollut innoissaan tunnustaessaan ensimmäiselle ihmiselle suunnitelmistaan. Enni sitä vastoin oli tuijottanut häntä kuin hän olisi kertonut lähtevänsä sotaan maailman ääriin ja tuskin pääsevänsä takaisin. Hetken tyttö oli katsonut sivuikkunasta ulos ja vastannut sitten pakotetulla äänellä, että suunnitelma kuulosti fiksulta ja toivottavasti kaikki menee hyvin. Siitä hetkestä hän muisti noi silmät. Siniset silmät, jotka tuijottivat läpi porautuen suoraan sieluun asti. Nyt he molemmat olivat taas täällä.
Antti laittoi lautasensa pois ja käveli työhuoneeseen. Oranssi kissa pakitti samantien takaisin kohti kuljetuslaatikkoa ja jäi tuijottamaan tulijaa. Antti sulki oven perässään ja istui alas.
-Missäs kävit? Katoin kun lähdit kesäpusakassa traktorilla.
-Kävin katsomassa sitä Peltosen Jennin kotipaikkaa tuolla korven suunnassa. Siinä Syrjän Erjan ja Kimmon vieressä.
-Niin siinä lammella vai, mittee sinä siellä?
-Ajattelin, että jos ostattelis sitä Jenniltä. Miettinyt että laittais oman paikan ja kun sitä vettä sais olla liki, mutta ei niitä ihmisiä isommin. Esko vaan tiesi tuosta kertoa.
-Mahtaa olla huonossa kunnossa siellä nurkat. Ei se Veikko mikkää tekijämies ollut koskaan. Eihän siellä oo kettää asunna vuoskausiin.
-Onhan siinä laittamista tai sitten tekee uuden, mutta paikka on nätti.
-Ja hirmu hyviä omenoita siinä talon takana. Jenni teki niistä parraat hillot ihan koko kylässä.
Antti ei muistanut mitään omenapuita tai puutarhan paikkaa. Kaikki oli lumen alla, eikä hän ollut keskittynyt muuhun kuin rakennuksiin ja maisemaan.
-Arvelin että lähtisitkö sinä kaveriksi, jos ensi viikolla menisi sitä Jenniä tapaamaan? Että möisikö mihin hintaan se tämmöiselle kiertolaiselle sen tilan, vaiko ei ollenkaan?
-Eipä tuota toinna ens viikkoon oottoo. Esko sinne kuiten soitti jo? ja sitten Erja tai Kimmo on soittanut muka kuulumisia ja maininneet että rannassa on käyty. Jenni assuu vanhustentalolla, joten se on ehtinnä kertoa koko kommuunille, että sinä olet sitä ostattelemassa. Jos veikkoon oikein siellä on paperit pöyvällä ja pannu kuumana. Otappa sinä tämän kissa, niin minä piäsen ylös. Käyn vuan vaihtamassa vuateet ja otan laukun, niin lähetään. Mutta ensin käyvään hakemassa sulle haalarit. Paleltuu vielä pallis, ennen kun ehit perunamuata laittoo ja akkaa ehtimmään.
Antti jäi seisomaan työhuoneeseen musta kissanpentu olkapäätä vasten kehräten ja mietti, että mitäpä tässä juuri tapahtui.
Pakkanen oli kiristynyt entisestään ja Antti ajoi kohti kirkonkylää nyt jo kokonaan pimenneessä talvisäässä. Kauppa reissu oli nopea. Äiti juoksutti myyjää tuomaan haalarista eri kokoa ja mallaamaan siihen hatun, hanskat ja talvikengät. Sitten äiti halusi eläinkauppaan. Se oli juuri sulkemassa oviaan ja nuori tyttö kassalla näytti selkeästi tuskastuneelta kissanleluja ja muita tarvikkeita arpovaan naiseen. Antti kantoi kiltisti katinsängyt, kiipeilypuunpakkauksen, toisen hiekkalaatikon, hiekan ja kassillisen nameja ja palloja höyhenillä auton takakonttiin.
-Sähän tiedät että näitä kamppeita saa sitten netistäkin? Ja aika paljon halvemmalla veikkaisin.
-Kotikyllää pittää tukea. Täällä kohta ole mittään kauppoja, jos kaikki tilattaan verkosta, mutta kuhan minä tässä ennätän niin suatan käyvä tutkimassa mittee siellä on tarjolla.
-Kääntyikö se tästä?
-Joo tästä oikealle. Tuosta seuraavasta risteyksestä mennään sinne aitoille, mutta nyt ei ehi siellä käymään. Katotaan viikolla. Hoietaan nämä sinun talokaupat nyt ja sitten pittää olla ajallaan kotona. Lapset vuottaa ja saunailtakin on.
-Ja ne kissat tietenkin.
-Niin no nekkii. Mutta anna minä hoian puhumisen. Mittee et sano rahasta. Et pankeista. Kun minä kysyn niin vastaat. Tämä selevä?
-On.
Antti näki elämänsä neuvottelun. Äiti oli ollut oikeassa. Heidän tulemistaan pidettiin yllätyksenä, kursailtiin tuomisista ja pullat oli vasussa pöydällä liinan alla ja kahvipannu napsautettiin päälle, ennen kuin tulijat saivat kenkiä jalastaan. Äiti meni suoraan asiaan. Ensin kinattiin kohdalleen metsähehtaarin hinta. Jennillä oli maista paperit levällään ja äiti totesi että arvio on arvio. Muorit väänsivät asia kerrallaan. Milloin oli kyseessä rantatontin arvo ja välillä taas valiteltiin tulevia kustannuksia uudesta tiestä, tulevasta jätevesijärjestelmästä ja talon purkukustannuksista. Kun päästiin kolmannen kupin kohdalla kokonaishintaan Jenni ilmoitti, että tämän verran pitäisi saada. Äiti siihen vänkäämään, että yli tämän ei makseta. Antti oli jo avaamassa suutaan, mutta äiti mulkaisi kerran ja Antti keskittyi jälleen pullaansa ja haukkasi ison palan toivoen, että se saisi pidettyä hänet hiljaisena. Lopulta tuijotuskisan päätteeksi äiti ilmoitti, hieman turhautuneena, että 75 tonnia on viimenen tarjous, ota tahi jätä. Jenni mietti hetken ja nyökkäsi sitten.
-No mennään sillä, mie ilimotan pankkiin niin suovat tehä paperit.
-No Antti, sano nyt siekkii jottain ja anna kättä piälle, siinä möllöttää.
-No kiitoksia nyt, hyvän huolen pidän kyllä siitä paikasta.
-Joko sulla on emäntä?
-Ei ole vielä.
-No mutta eikös Helmillä ollut oikein sievä pojantyttö. Helmi, mikä se oli sen Jaskan tytön nimi?
-Emilia se on ja taitaa olla Antille vähän nuori. Sai lakin toissa keväänä.
-No meiän pittää nyt lähteä, mutta soita sitten siitä kauppakirjan teosta ja muutenniin, ne myyjäiset on ens viikolla. Mulla on siellä viis pientä kotona, kun se Annakkii nyt tuli ja Esko toi miulle kaks pikkusta kollia tänä uamuna.
-Onko siulla kuvvaa?
-No ei ole kun tämä puhelin on tämmönen vanaha reuhka, mutta mie käsken Emilin laittoo sinne veispuukkii kuvia vielä tännään. Katotte sitten sieltä.
-On siulla nyt kauhia jaarakka käynnissä. Kauppa kylällä, kakaroita talo täynnä, elukkoo ja talon ostoo. Voe varjele.
-Kato Joulu tulloo juosta pittää. Antti pistä piälle, nyt lähetään.
Kotimatkalla pakkanen nipisteli jo tosissaan. Antti tyhjensi ostokset eteiseen ja meni viemään auton talliin. Hänen pitäisi ostaa auto. Semmoinen kunnollinen. Ruuan jälkeen hän kasaili äidilleen valtavaa kissankiipeilytelinettä tämän huoneeseen ja mietti, että päivä kotona ja maailma oli kääntynyt päälaelleen. Hänellä oli iso perhe ympärillä, tulossa oma punainen tupa ja perunamaa ja häntä vainosivat edelleen Suomen sinisimmät silmät.