Myrskyn silmässä
Hiljaisuutta oli nyt kestänyt viisi päivää. Niistä neljä Asko oli ollut töissä ja kaikesta päälle kaatuvasta huolimatta elämä kulki, omituisesti, paremmin raiteillaan. Hän oli pudottanut pommin lauantai aamuna. Janike oli ollut kaverillaan yötä juhliensa jälkeen ja Iida oli aloittanut heti aamusta. Miten hän ei ollut saanut nukuttua niiden patongin palojen vuoksi ja miten paljon Janike kaverit olivat tätä paremmassa kunnossa tai lihavampia tai käyttivät laadukkaampia hiustuotteita. Askolla vaan napsahti. Hän oli todennut suoraan, että perhe lähtisi jouluksi maalle. Verukkeeksi hän oli todennut, ettei äitinsä enää nuorena ja tytöillekin teki hyvää nähdä serkkujaan välillä.
-Niin kuin aattona vai. Ei tule kuulokaan, käykää tapanina siellä jos on ihan pakko, mutta joulu rauhoitetaan perheelle.
-Jos nyt satut muistamaan ne kaikki siellä ovat minun perhettä ja tyttöjen kanssa on jo sovittu, että menemme sinne aattoa ennen viikonloppuna.
-Tyttöjen kanssa sovittu, ei minulta ole kysyneet mitään. Ei käy, tytöt eivät ole menossa minnekkään landelle.
-Tytöt eivät taida enää pyytää lupaa, heidän ei tarvitse.
-Minä en ole tulossa, hirveä matka ja aivan turhan takia. Heti saa lähteä ajamaan takaisin.
-Me ollaan siellä ainakin viikko.
-Ette varmaan ole, mitä ihmeen kiusantekoa tämä on. Meille tulee vieraitakin joulun jälkeen lauantaina.
-Miten vaan, en ole paikalla. Muistatko muuten että puhuin sinulle siitä laina-asiasta silloin keväällä.
-Joo joo, eikö se nyt voisi vielä odottaa. Sinä sait jo minut hoitamaan autolainani itse. Mihin muuhun tarvitset vielä apua.
-No en enää oikeastaan mihinkään. Yritin silloin selittää, että tässä on nyt vaakalaudalla tämä talo ja pitkälti meidän talous, mutta sinulla ei ollut aikaa. Hyvä niin, koska se laina ei olisi helpottanut lopputulosta mitenkään. Talo menee myyntiin vuodenvaihteen jälkeen. Voit alkaa suunnitella irtaimiston myyntiä, nimittäin tämä tavaramäärä ei mahdu mihinkään, mihin meillä jatkossa voisi olla varaa.
-Mitä sä nyt selität, että me ollaan konkurssissa vai?
-Ei olla, eikä tulla olemaan kun tehdään nyt asialle jotakin.
-EN minä halua muuttaa mihinkään, kyllä ne rahat pitää jotenkin järjestyä, minä, minä…
Sitten Iida ryntäsi nyyhkien aamupalapöydästä. Asko tiesi, että tällä viikolla Iida oli puhunut pankin kanssa ja käyttänyt suhteitaan selvitellessään omaa ja ennen kaikkea Askon osuutta tapahtuneeseen. Asko taasen oli aloittanut viikonsa laittamalla hakemuksen siitä rehtorin paikasta pohjoisessa. Sieltä oli vastattu samana päivänä ja ensimmäinen haastattelu oli pidetty etänä keskiviikkona. Hän oli jo oikeastaan vähän innostunut ajatuksesta ja joutohetkinään katsellut myytäviä ja vuokrattavia asuntoja koulun läheltä. Hinnat olivat Vantaaseen verrattuna naurettavan huokeita. Pohjoisesta sai pilkkahinnalla rivarikolmion ja kerrankin sen saisi rempata juuri semmoiseksi kun tykkää. Sen verran nurkilla oli vielä tuttujakin, että tarvittaessa sai seinän levytykseen kaverinkin. Iidan seuraavaa liikettä hän odotti. Hän oli varma, että saisi avioeropaperit käteensä viimeistään perjantaina. Sitten hän voisi oikeasti ottaa tytöt ja lähteä joulupakolaiseksi maalle ilman huolen häivää. Ilmene kuitenkin, että Iidan mielestä torstai todellakin oli toivoa täynnä.
-Askoo, oletko jo kotona. Kultaaa.
Vuosikymmeneen ei Askoa oltu talosta etsitty niin mairealla äänellä. Kullaksi kutsumiseen ei tainnut vuosikymmen riittää. Iida tuli ovesta sisään vielä ulkotakki päällään ja asetti pöydälle, sekä kauppakassin, että muovitaskullisen papereita, joissa näkyi pankin logo. Channel viisi löyhysi tavallista voimakkaammin, mutta Asko nenään tuli palaneen käryä.
-Mä sain järjestettyä meidän lainat uudestaan ja tarvitaan vaan muutama pikku tarkennus, niin meillä on kaikki hyvin. Kuukausilyhennys vähän muuttuu, mutta ei paljon.
-Siihen kuukausilyhennykseen ei nytkään meinaa riittää rahat muiden kulujen jälkeen, niin mitä se auttaa jos lyhennys muuttuu?
-Se pienenee, laina-aika vähän pitenee ja me hommataan takaaja.
-Pienenee, pitenee, kuka tätä lähtee takaamaan.
-Älä nyt korota ääntäsi, Ei ole mitään tarvetta hermostua, jos nainen saa tämmöiset asiat hoidettua paremmin.
-Kuka takaaja!
-No me pyydetään sun äitiä sitten jouluna. Näin mä tän nyt mietin. Minusta on aina ollut epäreilua, että se kuolinpesä on jakamaton.
-Se ei ole kuolinpesä. Montako kertaa tämä pitää sinulle selittää. Tila on äidin. On aina ollut. Peri sen isältään. Yksin. Kun isä kuoli siitä ei tullut kuolinpesää, koska isä ei omistanut tilasta lautaakaan. Ymmärrätkö. Kun äiti kuolee, pesä jaetaan ja siihenkin on jo kaava valmiina.
-Mutta silti hän voi tulla takaamaan meidän lainan.
-En varmasti kysy kesällä 70 vuotta täyttäneeltä mammalta miljoona takausta tähän kivikasaa paikassa, missä meistä kumpikaan ei halua olla.
-No näin me nyt vaan tehdään, koska minua ei kasvatettu luovuttamaan, kun tulee vähän hankalaa.
Asko lopetti ennen kuin tuli sanoneeksi jotain mitä ei olisi kannattanut. Hän oli juuri sanomassa, ettei Iidaa oltu itseasiassa kasvatettu lainkaan, vaan annettu imeä ympäristöstään irti kaikki hyöty ja ihailu niin pitkään kun sitä nyt oli saatavissa. Vähän kuten hyttynen tai sisäloinen. Tosin sisäloiset eivät koskaan tapa isäntäänsä. Ehkä Iidan sieluneläin oli punkki, otettuaan tarvitsemansa se jätti isäntäänsä taudin joka, joko tappaa tai vaikeuttaa elämää vielä vuosienkin päästä. Asko otti takkinsa naulakosta ja kuuli kun Iida huusi hänen peräänsä.
-Yritä nyt tottua ajatukseen, vietetään maalla kiva joulu ja äitisi ymmärtää varmasti.
Ulkona oli pari astetta pakkasta ja hiekotushiekka rahisi kenkien alla. Vitutus oli jo vuosikaudet ollut kroonista, mutta viha oli Askolle uusi tunne. Häntä suututti Iidan yksioikoisuus, tapa olla puhumatta mistään ja mennä hoitamaan heidän yhteisiä asioitaan edes keskustelematta ensin. Mennä sopimaan pankin kanssa asioista ilman häntä. Tiesihän hän jollain tasolla, ettei millään Iidan sopimalla ollut lainvoimaa ilman hänen allekirjoitustaan, mutta silti hänen ohittamisensa tuntui henkiseltä kuohinnalta. Yläpää kiehui, alapää oli yhtä toimeton ja tarpeeton kuin ennenkin. Kai hänet oli kuohittu jo kauan sitten.
Ei niin kamalan kaukana samassa kaupungissa käytiin toisenlaista taistelua. Anna pakkasi lasten tavaroita joulua varten ja yritti parhaansa mukaan olla huomioimatta miehensä alistuvaa myötäilyä ja osittaista mykkäkoulua. Elias käyttäytyi kuin Anna olisi jättämässä hänet ja viemässä lapset vieraaseen maahan, jättäen aviomiehensä yksin kokemaan vilua ja nälkää. Todellisuudessa Eliaksella oli vielä kolme työvuoroa seuraavalla viikolla, eikä lähikaupan ollessa kilometrin päässä, suomalainen mies kertakaikkiaan voinut kuolla nälkään. Anna oli siivonnut kotiaan kuumeisesti. Järjestänyt kaappeja ja heittänyt uffin konttiin ja roskiin tavaraa mitä heillä ei enää tarvittu. Hän oli siivonnut keittiönkaapit, opettanut pojat viikkaamaan sukkia ja huomannut että tuossa iässä sukkaparien löytäminen pyykkivuoresta vastasi hyvin hauskaa muistipeliä.
Tiistaina hän oli käynyt Aadan kanssa ultrassa. Kaksi kaverusta olivat köllöttäneet kohdussa sievästi vierekkäin ja reissusta muita vastaavia merkityksellisemmän oli tehnyt Aadan ilme, kun hän näki sykkeet ruudulla. Niin tutut kasvot ja ennennäkemätön ilme. Olisipa hän saanut siitä kuvan. Toki hän oli kirjoittanut siitä Ansalle sähköpostissa. Ansa oli vastannut tavalliseen tapaan, että oppia ikä kaikki, mutta ymmärtänyt varmaan mitä Anna oli loppupelissä tarkoittanut. Huomenna Aada tulisi saattamaan heidät bussille. Antti lähti samalla kyydillä ja vaikka matka-aika oli vain nelisen tuntia, tuntui hyvältä että mukana oli toinen aikuinen. Vaikkakin lapsiin täysin tottumaton, rääväsuinen, herkästi mihin tahansa nukahtava öljynporaaja, joka sattui olemaan hänen isoveljensä.
Elias toi varastosta vielä yhden laukun ja kertoi Terholle, että kyseessä ei tälläkään kertaa ollut iskän laukku. Iskä ei vielä tiennyt milloin oltaisiin taas yhdessä.
-Lopeta nyt oikeasti tuo draama. Me mennään mummolaan ja sinä tulet ensi viikolla perässä. Sun liput on jääkaapin ovessa. Ihme väninää pitää aikuinen mies. Pojat tietää aivan loistavasti milloin sinä tulet maalle. Pienimmät hermostuu kohta tuohon sinun hiipimiseen ja se on sitten se kohta kun minä lähden kävelylle. Saat ihan itse sitten hoitaa hyssyttelyä.
-Kulta älä nyt hermostu, se ei tee hyvää…
-Mikään mitä sinä teet tällä hetkellä tai jätät tekemättä ei tee hyvää kenellekään. Lopeta toi draama.
Elias nosteli hartioitaan ja lähti olohuoneeseen katsomaan mitä pipsa possu tänään tekee. Anna pakkasi lisää ja kippasi kuivurista kasan pyykkiä lattialle, jonka kimppuun nyt jo kolme vanhinta hyökkäsivät etsimään sukkia ja pareja yökkärien ylä ja alaosille. Olo oli vähän parempi. Aamut olivat melkoista nieleskelyä ja jos syöminen venyi, paha olo tuli herkästi takaisin. Hän vilkaisi puhelintaan ja huomasi saaneensa Enniltä jälleen uuden kuvaviestin. Whatsuppin ruudulla oli siniseen toppatakkiin puettu mustavalkea vasikka ja teksti “ taas yksi minioni lisää, syntyi eilen. Tuutte lasten kanssa sitten katsomaan, kun pääsette tänne”. Ennikin oli kotona. Anna innostui hetki hetkeltä enemmän kotiin paluusta. Hän ei ollut nähnyt Enniä vuosiin kuin vilaukselta. Kerran jossain messuilla Pasilassa ja toisen ilmaiskonsertissa Tikkurilassa. Nyt hän oli kotona. Niemen omassa navetassa, haalarit päällä kuin silloin kun he olivat teinejä ja karkaamassa kylille heti iltatöiden jälkeen. Kolme vaaleahiuksista pientä tyttöä polkemassa pyörillä kesäillassa. Ja taluttamassa samoja pyöriä pienessä hiprakassa samaa hiekkatietä aamun sarastaessa. Mahtavia aikoja.
Pesukone piippasi taas ja oli aika siirtää pyykkiä kuivausrumpuun. Vessassa mahtui nykyään olemaan. Sekin oli siivottu. Hän oli heittänyt kymmeniä purkkeja ja purnukoita roskiin. Ostanut lapsille iso pullon Linna shampoota ja hellävaraisen pesuaineen. Sen hän oli tyhjentänyt pumppupulloon johon oli etukäteen askarreltu sekä vaaleanpunainen possu, että hirmuinen tyrannosaurus rex. Pesureissut olivat helpottuneet huomattavasti. Ei enää riitaa mikä oli kenenkin purkki, vaan mentiin samalla kaavalla koko karja. Samoin roskikseen olivat päätyneet kaikki kummalliset luomu hoitoaineet ja milloin kenenkin kotikutoiset saippuat. Anna oli ostanut itselleen uudet hiustenhoitotuotteet marketista. Australialainen sarja oli ollut alessa ja nyt hiukset tuntuivat kiireestä ja hikoilusta huolimatta puhtailta ja takuttomilta ja jopa näyttivät peilistä kiiltäviltä. Hän ei tuntenut pienintäkään huonoa omatuntoa vähemmän vihreistä tuotteista. Aivan sama, kunhan elämä edes hetken olisi vähän helpompaa. Ruokaa hän oli alkanut tekemään isoja määriä kerrallaan. Osan hän laittoi pakkaseen tai sitten vaan vaihteli seuraavina päivänä keitosta makaronilaatikkoon ja muussin ja kastikkeen kautta takaisin keittoon. Kierrätyskeskukselta hän oli hommannut muutamalla kympillä kaksi kerrossänkyä. Lastenhuoneeseen oli tullut kummasti tilaa ja kivat kuskit keskukselta olivat vieneet mennessään ylimääräisiksi jääneet sängyt ja kauhean kasan leluja, joiden poistumista lapset eivät olleet edes huomanneet huoneen järjestyksen vaihtuessa. Siivoaminen ja paljastuva lattiapinta oli saanut Annaan uutta virtaa. Tuon virran loppuessa hän sitten oli täysin märkä rätti. Loputtoman väsynyt, mikä oli Annan hämmästykseksi saanut Eliaksen ottamaan vastuuta iltatoimista pyytämättä. Ehkä miehelläkin syttyy jokin lamppu, kun vaimo sammuu sohvalle lapsi sylissä ja kännykkä naamalla. Kaikesta huolimatta olo oli toiveikkaampi kuin pitkään aikaan.
Laukut oli pakattu ja pinottu eteiseen. Kaikki oli valmista reissua varten ja Anna viestitteli Aadan ja Antin kanssa huomisesta, kun Elias tarjoili iltapalaa yöpukuisille luomuksilleen.
- Antti: Onhan meillä vierekkäiset paikkaliput?
- Anna: Viimeisen kerran, ON.
- Antti: Otanko karkkia evääksi tai sipsejä?
- Anna: Vain jos haluat siivota kun joku oksentaa.
- Antti: Ehkä ei sitten. Ja meillä on kyyti vastassa?
- Anna: Aatu ja Esko tulevat kahdella autolla, eli on.
- Antti: Mulla on aika paljon tavaraa, mahtuuko ne kyytiin?
- Anna: Mulla on helvetisti tavaraa ja niiden on syytä mahtua kyytiin.
- Aada: Miten matkajärjestelyt etenee? “naurava hymiö”
- Anna: Onko kaikki miehet noi hiton hysteerisiä? ne on lapsia mitkä tulee mukaan, ei ydinpolttoainetta.
- Aada: Osa on. Antti ei ole nähnyt yhtään alle 150cm ihmistä läheltä vuosiin. Reppana jännittää.
- Anna: Mä alan toivoa, että noi piraijat syö sen. Se hössöttää enemmän kuin Ansa.
- Aada: Ota diapamit mukaan.
- Anna: Mulla mitään hätää ole, kyllä noiden kanssa yksin reissannut ennenkin.
- Aada; Antille lähinnä “itkee naurusta hymiö”
- Anna: Kitukoon, ymmärtää pitää vehkeensä housuissaan. Mikähän sen nyt jo saa lähtemään. Olisin kuvitellut, että tulee vasta kun on pakko.
- Aada. Olisit lukenut sähköpostin tänään. Mutsi on ostanut kirkolta ne vanhat ranta-aitat. Meinaa tehdä siitä jonkun suoramyyntitorin ja pienyrittäjäkeskuksen. Ansa ja äiti ovat aivan vauhkoina suunnitelleet jotain joulumyyjäisiä.
- Anna: Just ja Janne on auttanut siinä kaupassa, eli Antilla oli sisäpiirin tietoa tilanteesta ja käyttää nyt minua ja mukuloita sumuverhona matkalla kyttäämään onko mutsilla kaikki inkkarit kanootissa.
- Aada: Jos sä sen noin haluat muotoilla, niin kyllä. Sua on kusetettu.
- Anna: Muistatko miten paljon Antti inhosi, kun me pienenä fanitettiin Fröbelin palikoita? Lapset ehtii vielä aamulla opettelemaan biisin tai kaksi. Bussilaulu olisi varmaan hyvä vaihtoehto.
- Aada: Sä olet edelleen se julmempi meistä kahdesta. Mun pitää mennä, eka palaveri aamulla ennen kuutta. Öitä.
Anna laittoi puhelimen pois ja lähti jahtamaan näkkärinmuruisia lapsiaan hammaspesulle. Aamulla hän esittelisi muksuille bändin nimeltä Fröbelin Palikat.
Toisella laidalla Vantaata Asko mietti, miten selvittäisi tänään vastaantulleen dilemman. Hän ei halunnut koko perheen, eikä varsinkaan äitinsä tietävän talousongelmistaan. Se oli hänen murheensa, ei muiden. Iidan ehdotus oli absurdi. Pyytää nyt takausta ihmiseltä, jolle ei ollut suostunut puhumaan yli kymmeneen vuoteen. Naisen pokalla ei ollut mitään rajaa. Lopputulosta tämä ei muuttanut mitenkään. Hän ei allekirjoittaisi mitään lainalappuja enää kenenkään kanssa. Jatkossa hän vastaisi veloistaan itse ja myöskin sijoittaisi rahansa niin kuin itse parhaaksi katsoi. Hän veisi Iidan kotitilalle. Mitään se ei muuttaisi, mutta oli parempi, että suku näki Iidan tulleen, jos mahdollista, vieläkin itsekkäämmäksi kuin aiemmin. Ehkä Asko kuvitteli, että takaajan kaipuussaan Iida suostuisi vihdoin pyytämään äidiltä ja Ansalta anteeksi järkyttävää käytöstään Sisilian matkan jälkeen. Asko kuitenkin päätti olla pidättämättä hengitystään asian suhteen. Omaa suunnitelmaansa hän jatkaisi kuten oli aikonutkin. Viikonloppuna hän vaihtaisi törkeän kalliilla rahoitussopimuksella olevan autonsa halvempaan ja käytössä taloudellisempaan menopeliin. Joulun alla tuntui olevan kaikenlaistan tarjousta useammassa autokaupassa ja niistä Asko oli haarukoinnut muutaman varteenotettavan. Mahdollinen toinen työhaastattelu olisi ensi viikolla. Nyt hän oli jo varma, että ottaisi viran jos valinta osuisi häneen. Silloin se tarkoitti myös avioero papereiden täyttämistä ihan itse. Sekään ei tuntunut enää ylitsepääsemättömältä.
Ilta kotona oli ollut rauhallinen kuten aina. Janike oli ollut ulkona ja Iida veti läpi jokapäiväistä jumppaansa. Asko oli ottanut kuvia harrastus tavaroistaan millä ei tehnyt enää mitään. Hän laittoi myyntiin golfmailat ja vesisukset. Samoin kävi tennismailoille ja muille varusteille mitä komero oli pullollaan. Hän pakkasi laatikkoon erävarusteensa ja vieheet. Kaikki kalastukseen ja ulkona oloon tarvittavat kamppeet hän vei autotalliin ja jatkoi siellä siivoustaan siirtäen työkaluja ja tarvikkeita laatikkoon. Hän pisti myyntiin kaikki ruohonleikkurit, lehtipuhaltimet ja lumilingon. Kaiken sälän minkä oli itse ostanut ja päätti jatkossa jättää käyttämättä. Puhelin pimputti viestejään ja hän vastasi kaikille ostajaehdokkaille olevansa paikalla huomenna puolenpäivän ja neljän välillä.
Puhelinta tuijottaessaan, hän tajusi että oli pakko soittaa äidille. Tytöillekin piti jotain kertoa ennen maalle lähtöä, mutta äitiä oli pakko jotenkin varoittaa. Hän ei halunnut pilata muiden juhlaa. Annallakin oli pieniä mukana, eikä kukaan halunnut nähdä pillastunutta yli neljäkymppistä naista haukkumassa koko sukua jouluna. Hiki kihosi niskaan ja kämmenet kostuivat kun hän etsi puhelimen valikosta äitinsä numeron.
-Äiti puhelimessa.
-No Asko tässä.
-Näihän minä, että sinä soitat. Kaikki kunnossa?
-On, kaikki ollaan terveinä.
-Et kuulosta olevan kunnossa, mikkee on pielessä?
-Meillä on tässä Iidan kanssa nyt vähän huono kausi, ollut jo pitempään. Nyt on kovasti ollut riitaa tästä maalle lähdöstä ja muustakin, niin mietin että onko se nyt järkevää tuoda tuota sinne kiukuttelemaan, jos me tultais…
-Kyllä minä tiiän minkälaisen pistiäisen kanssa sinä sammoo huushollia piät. Tuo tänne se vuan, kuulostaa siltä, että tarviit ite toisen ja ehkä kolomannenkii mielipitteen siitä ihmisestä.
-Niin no, mutta kun tulee lapset ja kaikki. Jos se taas äityy huutamaan mitä sattuu.
-Kyllä mualimaan ääntä mahtuu, anna huutoo veikkonen, mutta sen minä sanon, että nyt ei jiähä tiälläkkään piässä hilijaseksi. Siun taatta on oltu turpa rullalla, mutta jos merkin annat, että se on ripityksen tarpeessa, niin järjestyy.
-Ei tästä äiti enää mitään taida tulla. Tästä liitosta. Tytöt eivät suostu tulemaan kotiin kun hetkeksi kerrallaan ja mullakaan tässä mitään osaa enää ole. Hain töitäkin jo muualta.
-Sinä oot nyt kantasi ottanut ja jos sillä tiellä jatkat ja se hyvältä tuntuu, niin se siitä. Kuollutta on turha elevyttee.
-Niin kai se on.
-Tulette koko porukalla ja elä huoli. Tässä suvussa ei oo kettää kuka ei kiukuttelun kahtomista kestä. Vähä niinko Ansan pojat sannoot “ se on vittuilu välittämistä”.
-Voi jestas teidän kanssa.
-Mutta saimpas naurammaan, mene Asko maate, huomenna on parempi päivä.
-Hyvää yötä sinnekin.
-Hyvää yötä.
Asko ilmoitti henkilökunnalleen tekevänsä poikkeuksellisesti huomisen etänä. Oli paljon lisää järjestettävää ja aika kirjoittaa tytöille tyhjentävä selostus missä nyt mennään. Hiljaisessa talossa oli ihmisiä, mutta liian tyyntä. Tässä hetkessä oltiin myrskyn silmässä ja kohta tuuli nousisi jälleen.