No place like home
Enni heräsi säpsähtäen. Ikkunat autossa olivat huurussa ja hän käänsi tärisevin käsin puhallinta suuremmalle. 38min se oli sentään jotain. Hän oli herännyt samaan painajaiseen kuin kotona Helsingissä. Veren haju tuntui edelleen ja oli kuuma, niin kuuma. Hentoon käteen ei saanut enää tippaa ja tytön hengitysäänet kuuluivat enää vaivoin. Tytön, naisen toiseen käteen oli takertunut arviolta kolmevuotias lapsi. Likainen, äitinsä vereen tahriutunut olento, joka katsoi anovasti tekemään jotain. Lapsen katse vainosi häntä unessa. Se vainosi häntä jo valveillakin. Niitä katseita oli paljon. Vanhoja ryppyisiä silmänympäryksiä ja niistä pilkistäviä ruskeita silmiä. Miesten tuskasta laajentuneita silmiä. Lasten mitään näkemättömiksi lasittuneita katseita. Enni tarkensi oman katseensa autonsa mittaristoon ja latauksessa telineessään olevaan puhelimeen. Navigaattori kertoi matkaa olevan jäljellä 85km. Kello oli 5.15 aamulla. Hän olisi kotona kun aamupala katetaan kello seitsemältä.
Enni nousi autosta ja sytytti tupakan. Vittumaisen turha ja typerä tapa lääkärille. Hyvin tarpeellinen mielenterveydelle. Maailmalla kätevä tapa solmia sosiaalisia suhteita. Kun olot olivat tarpeeksi surkeat, tupakalla sai ostettua myös tietoa. Miten kaukaa potilas oli tuotu…oikeasti. Kenen lapsi oli… oikeasti. Oliko lapsen äiti…oikeasti 20 vai 15 vuotias. Enni oli taas luvannut itselleen, että tämä edellinen oli viimeinen reissu. Avun määrän tarve siellä oli mittaamaton. Mikään raha, taito tai aika ei ikinä ollut tarpeeksi. Avuttomuus muuttui osaksi kaikkea mitä ympärillä oli. Jos sen näki ja siihen kiinnitti huomiota oli aika lähteä kotiin. Enni tumppasi tupakan jäiselle levähdysalueelle ja nosti muodottoman natsan jo valmiiksi täpötäyteen roskikseen. Hän istui autoon ja jatkoi matkaa kohti pohjoista.
Vajaan sadan kilometrin päässä Eija latasi kahvinkeitintä ja katseli kun Eeron vaimo Jaana tuli vuorostaan aamunavetalle. Uuden navetan päädyssä oli kohdevalon alla kyltti Niemen Mulli ja Mansikki ja alla slogani Ammuuta vaan sullekkin. Vääräleuka veljekset olivat veistelleet firmalleen nimen sukupolvenvaihdoksen jälkeen ja kun oikein mikään tavanomainen ei rekisteröinnissä meinannut kelvata, Nieman mullia ja mansikkia ei oltu hylätty. Kyltti oli valtava ja sen toisessa laidassa oli hyvin hemaiseva rouvalehmä ja toisessa atleettinen sonnipoika. Nyt kylttiin oli jo tottunut, valtaviin halleihin sitä vastoin oli vielä totuttelemista. Uusi navetta oli jäätävän kokoinen kompleksi, missä oli lypsävät robotit, automaatti ruokkijat ja kaikki nykyajan kutkeet. Poikivilla oli hienot karsinat, joissa saivat olla vasikkansa kanssa alkuajat ja sitten naperot siirtyivät toiseen navettaan, missä taas koneet mittasivat niiden juomiset ja syömiset. Siinä navetassa missä Eija oli paskaa kolannut, asui nyt sonneja. Muutama siitoselukka, joilla oli sukutaulu parempi kuin meillä kellään ja sitten lihaksi kasvavia mulleja. Eijan aikaan navetta oli ollut iso, lypsäviä yli viisikymmentä ja nuoret siihen päälle. Nyt lypsäviä oli yli 300 ja muuta ötökkää saman verran. Rantamettän reunaan oli jokainen pojista rakentanut töllinsä. Kaikki olivat naimisissa ja mummotettavia Eijalla oli jo viisi kappaletta. Hän käveli kahvinsa kanssa ompeluhuoneen sohvalle ja katseli ikkunasta talvista maisemaan. Täältä ei näkynyt navettahallit tai rehusiilot. Vain lumista, loivasti metsänrajaa kohti nousevaa peltoa ja pihalla olevat lumesta notkuvat marjapensaat ja omenapuut. Vanhan riihen mäelle oli näköjään tie auraamatta. No tuskimpa tulisi tontin omistaja sydäntalvella rajapyykkejä sinne tutkimaan. Missä lie koko neiti, jonkun aavikonlaidalla taas lapsia rokottamassa. Ikävä tuli läikähtäen. Ainut tyttö. Jossain maailman tuulissa, sotien keskellä. Ainainen on äidin huoli, vaikka olisi kuinka kelinkestävä kakara.
Eija aloitti normaalit aamutoimet ja laittoi puuron kypsymään. Erkki nousisi kohta ja lähtisi klapihommiinsa ja kolme mummon pienintä tulisi tänne kun vanhemmat lähtevät töihinsä. Kello oli vailla seitsemän ja koulutaksin tuloon oli vielä tunti. Eeron tytöt olivat jo koulussa ja Eijalla oli tapana vahtia että neidit olisivat risteyksessä ajallaan ja talosta valot sammuksissa. Sanna ajoi pihaan ja irroitteli pitkä takki päällään jälkikasvunsa turvaistuimistaan ja paimensi laumansa sisälle. Eteinen täyttyi haalareista ja villapipoista.
-Huomenta, tässä olisi taas tämä hunnilauma. Joelilla on sukat taskussa, kun haluaa näyttää mummolle että osaa laittaa ne itse ja en jaksanut alkaa heti aamusta tappelemaan.
-Mene töihis, meillä mittää hättee ole. Laitettaa sukattii jalakaan. Ja vaatteet naulakkoon ja sanotte äitille nätisti hei hei.
-Äiti menee nyt, olette kiltisti jooko.
Sanna hävisi ovesta halittuaan lapsensa ja ajoi pihasta. Lapset istuivat syömään ja höpisivät asioitaan kun puhelin soi.
– Adalmiina tässä nuapurista huomenta.
-No huomenta, mikäs sinnuun tähän aikaan uamusta lennättää?
-Vieläkö se on Ennillä semmoinen kirkkaan kelatanen auto?
-Kai sillä on, mitennii?
-Ajo justiinsa isolla tiellä meiän tienhaaran ohi teillepäin. Ajattelin vuan vihjasta, että se suattaa teiän neiti olla tulossa kohta pihhaan. Vuan varma en oo, kai sitä muillakii on samanmoisia autoja.
-Herra siunoo, tähän aikkaan ja keskellä viikkoo.
-Ota pulloo pakkasesta ja telakkari auki ja istutat ne penikat sinne. Miulla on etiäinen, että nyt on tyttö tullut pitkän matkan takkoo.
-Hyvä kun soitit, mie rimpautan takasi kun ennätän.
-Ja muistappa, että jos tarviit apua niin kyllä myö tullaa Ansan kanssa. Soitat vuan.
-Kiitos, pittää männä nyt.
Eija tyhjensi pullapussin lautaselle ja laittoi kuvun alle mikroon. Hän ehti juuri ladata kahvinkeittimen uudestaan kun Enni ajoi pihaan. Eija huusi Erkin tupaan vahtimaan lasten syömisiä ja lähti takkia päälle vetäen pihalle vastaan. Enni nousi autosta hymyillen, mutta siitä puuttui aito ilo. Tyttö oli kuin loppuunpuristettu ja käveli ajamisesta jäykin jaloin halamaan äitiään.
-Tervetuloa kottiin, oisit soittannu.
-Lähdin aika hätäseen. En raaskinut yöllä alkaa soittelemaan. Yöllä rauhallisempaa ajaa.
-Ja liukasta. Ja pimeää.
-Ei ollut liukasta eikä hirviä. Hyvin pärjäsin. Täällä kaikki kohdallaan?
-Mennäämpäs syömään, suat kertoa nyt ihan juurta jaksoin missä nää oot tällä kertoo ollu.
-No toista viikkoa Suomessa, tulin keikalta jo marraskuun puolella.
-Oliko paha reissu?
-Oli. Paha reissu oli.
-Vieläkö lähdet?
-Taitaa jäädä lähtemättä.
Sisällä Ennin tuleminen aiheutti ymmärrettävästi uuden hulinan. Nuorimmat niemiset olivat syöneet ja sukkien pukemistaitoa esiteltiin kaikille kolmelle aikuiselle hyvin yksityiskohtaisesti. Eija teki Ennille voileivät, laittoi kahvit kuppii ja pullat lautaselle. Erkki lähti klapihallille vannotettuaan, että tyttö pysyy kotona, kun on ollut teillä tietämättömillä kuukausitolkulla. Enni kuunteli kärsivällisesti veljensä lasten huomiot Pipsapossun viimeisimmistä jaksoista ja Eija laittoi Ennin huoneeseen patterit kovemmalle ja avasi petivaatteet lämpenemään. Kello oli yhdeksän, kun Enni ilmoitti ottavansa pikku torkut vajaaksi jääneiden yöunien vuoksi. Katseltuaan hetken ikkunassa roikkuvaa lasihelmistä tehtyä suojelusenkelikoristetta, Enni nukahti. Maailman paino nousi hetkeksi harteilta.
Eija pelasi muksujen kanssa muistipeliä ja laittoi ruokaa. Hän laittoi pojille viestit, että Enni on kotona. Jaanalta tuli hetken päästä viesti, että hän käy kaupassa ja käykö kaikille, että syödään viideltä mummulla ja papalla. Eija mietti hetken miten Ennin jaksaisi koko perheen hyökkäyksen heti ensimmäisenä päivänä, mutta hankalapa tuota olisi estääkään. Jauhelihakeiton uuvuttamat naperot nukahtivat päiväunille ja hän jäi hetkeksi Erkin kanssa tuvanpöytään istumaan.
-Nousiko se syömään? Enni?
-Ei. Nukkuu vieläkin, Erkki se on ihan loppu se likka. Nyt pittää olla vähän varovainen.
-Niinhän tuo tunnusti vähän olevan. Tiällä kyllä, muttei sitten kuitenkaan. Mitteehän se on piruparka tuas nähny siellä?
-En tiiä, en uskalla ees miettiä. Hyvä kun uskaltaa uutisia nykyään kahtoo. Mutta luojan kiitos se on hengissä ja kotona.
-Niin on ja sais alakaa pysymäänki omassa muassa. Onhan tiällä nyt liäkärille työtä, vaikka tekis päivät läppeensä.
-Kyllä se vähän sano, että taitaa olla reissut tehty nyt, mutta elä ala vänkköömään sen kanssa, yltyy vuan taas.
-En ala. Olokoon vaikka valtion elättinä, kuhan pyssyy tiällä.
Iltapäivä oli jo pitkällä kun Enni heräsi venytellen jäätävään pissahätää. Kello oli melkein neljä ja aurinko alkoi painua puiden latvojen taakse. Hän kävi vessassa, pesi kasvonsa ja naurahti kun ymmärsi pystyvänsä juomaan suoraan hanasta. Hän harjasi hiuksensa ja kiskoi laatikostaan löytämänsä villasukat jalkaan ja meni alakertaan. Eeron tytöt olivat tulleet koulusta ja olohuoneessa oli piirustusten ja läksyjenteon touhu käynnissä. Jaana laittoi ruokaa äidin kanssa ja isä, Eero ja Erik istuivat pöydässä.
-No mitä nainen! heräsithän sie viimein.
Isoveljien karhunhalaukset nostivat Ennin ilmaan ja Jaana virnisteli kauha kädessään.
-Sanna tulee ihan kohta töistä ja Eemeli ja Vilma tulee viimeistään viideksi. Eija kerroitko jo Vilmasta
-No empä ehtinyt. Sammui tämä kun saunalyhty, kun ruokki ja käski maate.
-Mikä Vilmalla on?
-Viikot 24 plus 5.
-Ai miten ihana. Nyt sitten tärppäsi?
-Nyt tärppäsi, mutta älä vaan sano mittään mistä voi huolestua. Vilma on ku viulunkieli. Mutta eipä kai tuo ihme oo.
-Mones kerta tää nyt oli
-Neljännellä tarttu mukkaan. Niin teki pahhaa kahtoa, kun kaikista piikeistä ja liäkkeistä huolimatta aina tyhjöö täynnä.
-Mutta 25 viikkoo on jo voiton puolella, kohta saa valvoa öitä, syöttää ja vaihtaa vaippaa.
-Niitä on muuten kaksi.
-Kaksoset?
-Nii siellä ne mummon pienet kypsyyt, laskettu aika on maaliskuun alussa.
-Ja kaikki on nyt kunnossa? Vilma voi hyvin ja molemmat vauvat?
-Kaikki on normaalisti. Molemmat kasvavat tasaisesti.
Sanna tuli sisään ja mini hirviöt täyttivät taas metelillään koko talon. Sanna halasi myös Ennin ja alkoi samantien vannottamaan, ettei enää näitä pitkiä reissuja yhtään mihinkään, missä pommit räjähtelee ja ihmisiä ammutaan kysymättä onko ne omia vai vihollisia. Vilma ja Eemeli tulivat myös hetken päästä ja Enni onnitteli molempia pienten odotuksesta. Ruokailun lomassa kyseltiin paljon Ennin viimeisimmästä komennuksesta. Kysymyksiin oli hankala vastata kun pieniä korvia oli pöytä täynnä, joten kollektiivisesti nyökytellen aihe jätettiin sikseen. Pojat kertoivat töistään ja navetan kommelluksista. Kiukutteleva tekniikka aiheutti välillä harmaita hiuksia ja toisaalta lehmän ollessa utelias eläin. Osalla karjasta oli taipumus joutua hankaliin tilanteisiin ihan vaan tutkiessaan ympäristöään. Koululaiset Emma ja Janna kertoivat toivoneensa pukilta ponia. Yhteistä, koska ponin pito oli niin kovin kallista. Ensimmäistä ja toista luokkaa käyvät tytöt olivat molemmat ratsastaneet nyt kaksi vuotta ja halusivat ehdottomasti, että Enni tulee huomenna viemään heidät tunnille. Enni oli sentään ratsastanut vaikka kuinka kauan toisin kuin heidän äitinsä, joten häneltä saisi varmasti parempia vinkkejä ja palautetta. Enni lupasi tulla ja seuraavaksi alkoi jo tutuksi tullut väittely minkä ikäisenä ratsastuksen saa aloittaa. Kaksi vuotiasta Joelia kiinnosti edelleen vain pukeminen, mutta Sannan ja Erikin viisivuotiaat kaksoset Nuutti ja Nanna olivat sitä mieltä, että kuusi vuotta oli vaan ohjeellinen ikä harrastuksen aloittamiseen.
-Ei pojat ratsasta, ne vaan ajaa hevosilla.
-Kylläpäs ratsastaa.
-Ihan kaikki ratsastaa. Kilparatsastajissa on tyttöjä ja poikia.
-Mutta mekin saatiin aloittaa vasta kun oltiin kuusi.
-Siinä ei ole kysymys niinkään iästä, pitää olla tarpeeksi pitkä.
-Oikeesti, kuinka pitkä, mä luulin aina että on jokin ikäraja.
-No talleilla voi ollakin, ehkä se on vakuutus kysymys. Mutta kun yltää istumaan kunnolla niin ei siinä oikeastaan iällä ole väliä. Toki riippuuhan se ponin koostakin.
-Meidän tallilla on shetikoita.
-No sitten pitäisi onnistua, kysykää sillä se selviää. Mutta omat kypärät. Uudet, kaupasta ostetut, hyväksytyt kypärät. Ja kypärät pysyy päässä kun olette tallilla, onko selvä?
-Joo on on.
-Äiti mennäänkö huomenna ostamaan kypärät?
Enni vaistosi saaneensa aiheutettua riittävästi sutinaa Sannan valmiiksi kiireiseen viikkoon. Hän kyseli Vilmalta vaivihkaa tämän voinnista ja käski kysymään jos joku askarruttaa. Tämän jälkeen käytiin läpi lasten viimeisimmät nuhat ja vääntyneet varpaat ja sormet. Kun oli todettu oman perheen lääkärin voimin, että jokainen muksuista on kunnossa, miehet alkoivat aprikoimaan pitäisikö siitä tai tästä kolotuksesta mennä lääkäriin. Enni kuunteli ja päätti että valittajista isä oli ainut jonka hän tutkisi huomenna ja lähettäisi tarvittaessa terveyskeskukseen labroihin.
Ilta oli jo pitkällä kun sisarukset perheineen lähtivät koteihinsa ja Enni jäi vanhempiensa kanssa olohuoneen takkatulen valaisemaan lämpöön. Uutiset alkoivat puoli yhdeksältä kuten aina. Kuvat maailmalta saivat Ennin kääntymään kännykkänsä puoleen ja katselemaan uutisia facebook kavereiden edesottamuksista. Naapurin Anna oli päivittänyt olevansa taas raskaana. Hän oli julkaisut itsestään ja siskostaan Aadasta kuvan jostain salaattibaarista. Pitäisi laittaa noillekin viestiä pitkästä aikaa. Moneskohan toi raskaus oli Annalle? kuudes? Uutiset vaihtuivat urheiluruutuun ja isä hiljensi television.
-Oot laihtunu aika lailla, tais olla rankempi reissu tällä kertoo?
-Olihan tuo, kova kiire koko ajan. Yöt oli rankkoja kun potilaat tulivat aamuyöllä pommitusten jälkeen. Leireissä oli vielä kiireempää. Niin paljon ihmisiä, mistä yritti pitää huolta käytännössä ei millään. Kuljetukset eivät juurikaan toimineet, joten kaikesta oli pulaa.
-Kai nyt teistä huolen piti, järjestö?
-Piti piti, mutta kiire syö voimat, vaikka kuinka söisi.
-Oletko saanut nukuttua?
-Huonosti. Helsingissäkin oli liikaa ääniä ja aivot lähtee ihan laukalle. Täällä on hiljaisempaa.
-Enni nyt voisi olla parempi ettet enää lähtisi uuvestaan. Sie poltat kynttilöö molemmista päistä.
-Äiti mä tiedän sen, eikä nyt enää. Ei tämän jälkeen…
Enni alkoi itkemään. Kyyneleet tulivat jostain syvältä ja olivat odottaneet saapumistaan niin kauan, ettei niitä voinut enää padota. Hän kietoi kätensä jalkojensa ympärille ja alkoi keinua hiljaa sohvalla ja nyyhkäykset saivat hänet haukkomaan henkeä. Sitten tuli tärinä. Tuntui kuin viimeisetkin voimat oli kulutettu loppuun ja nyt piti vain yrittää hengittää. Äiti kietoi hänet ruudulliseen villahuopaan ja veti itsensä palloksi kietoneen tyttönsä syliinsä. Isä istui nojatuolissa ja vilkaisi pimeään ikkunaan. Hänkin pyyhki silmäkulmiaan. Jokin roska varmaan.
Pitkäksi venähtäneistä päiväunista huolimatta Enni nukkui koko yön. Isä oli laittanut iltateehen rommia ja uni oli tullut nopeasti. Ei unia, eikä painajaisia. Aamulla hän kuuli alakerrasta lasten pälpätystä ja äitinsä äänen kun hän yritti hiljentää kolmikon. Lisää hiljaista aikuisten puhetta. Sanna saatettiin ajan tasalle. Hän toivoi ettei koko perhe alkaisi kulkea varpaillaan hänen takiaan. Pitäisi tehdä jotain. Tehdä suunnitelma. Ottaa isän verenpaine ja niin viedä tytöt ratsastustunnille. Pitäisi avata sähköposti ja katsoa työpaikkoja. Pitäisi muuttua taas koneesta ihmiseksi. Se sattui aina yhtä paljon.
Alakerrassa trio hirmuinen lopetteli aamupalaansa ja Erkki viihdytti heitä kiusoittelemalla tontuista. Enni oli kuullut samat tarinat itsekin pienenä ja tietysti uskonut niihin sokeasti, kun isä ja kolme isoveljeä oli nyökytellyt asioiden laidan olevan juuri niin.
-Minen tiiä niistä kokakola tontuista missä hyö kulkekoot, mutta eipä niistä toinna olla huolissaan. Se on tuo vanahan riihen riihitonttu ja sen kirjanpito se mitä pittää varroo. Se on semmonen vanaha pien ukonkiäpä, aina näläkänen ja sen tuatta huonolla piällä. Vuan pullapitkon piätypalalla ja piparilla helepottaa se kiukku.
-Minä jätin pienenä ne illalla tuohon portaille. Aamulla ollut kuin murut jäljellä. Riihelle ei koskaan saa viedä mitään, siitä se suuttuu jos tungette sen nurkkiin ja kesälläkin pitää olla varovainen. Heinät saa niittää vaan oven edestä tai menee tontulta sato pilalle. Suuttuessaan kuivattaa koko riihipellon rinteen.
-Narraat, ihan varmasti narraat.
-Nallaa.
-Ärrä unohtu Joel. Mutta ei siellä oikeasti ole tonttua koko aikaa.
-On on. Luuletko että isäs huvikseen jättää riihen tien auraamatta. Jos lumet viet niin tontulta paleltuu perunat ja sitten kaivaa piruuttaan tunnelin vesipumpun viereen ja jäätää koko torpasta putket. Ette vaan uskalla jättää pullaa portaille. Ne kun siitä häviää, niin saa koko ajan olla tarkkana mitä tekee, kun tietää että tonttu kyttää.
-Enni ei saa pelotella tontulla. Ei se lapsille mitään tee. Ei kukkaa tee mittää pahhaa mummon pienille.
-No ei tieten pahhaa tee, ei mutta jos lapset tekkee pahojaan niin kyllä se kuusen alta saattaa muutaman paketin verottaa.
-Kokeillaan heti. Laitetaan pullaa portaille ja katsotaan ikkunasta kun se tulee syömään.
-No ei se päivänvalolla täällä kulje. Yöllä se kulkee hangen alla ja käy istumassa ikkunalaudoilla kun nukut. Saat koko päivän ikkunassa vahtia, mutta ei varmasti tule ennen kuin aurinko laskee.
Eija pyöritti päätään kuunnellessaan tonttutarinan siirtymistä jälleen uudelle sukupolvelle. Tuntui ettei siitä ollut niin kauaa kun Erkki ja pojat olivat kertoneet samat jorinat neljävuotiaalle Ennille, joka istui samassa pöydässä silmät yhtälailla selällään kuin nämä kolme nyt. Eija otti puhelimensa ja laittoi Eerolle ja Erikille viestin. “Riihen tonttu on muuttanut takaisin kylille. Muistakkaa katsoa ikkunalaudat ja varata pullaa.” Hän sai hetken päästä vastaukseksi nauravia hymiönaamoja ja tekstin “hoituu” Pikkuiset kolistelivat pöydästä leikkeihinsä ja Erkki lähti hallille. Enni jäi pöytään juomaan kahviaan ja nakertamaan ruisleipäänsä juustolla pieni haukku kerrallaan.
-Sie tarviit nyt turpaterapiaa. Suat ite valita. Navettahaalaris on alakerran komerossa, pestynä ja viikattuna alimmalla hyllyllä. Sinun ratsastuskamppeet ovat sinun vaatehuoneessa ylimmällä hyllyllä oikeessa laiassa. Erjan uus numero on etteisen allakassa.
-En minä kehtaa tähän aikaan aamusta alkaa kenellekään soittelemaan.
-Siellä kukkaan tähän aikaan ennee nuku. Aamutallissa ovat jo tähän aikaan ja toinen autonratissa. Erja tykkää varmasti kun ei tartte itekseen lähteä elukan kanssa pimiään mettään.
-Anna olla jo, minä soitan.
Enni yllättyi kaikesta huolimatta. Erja oli selvästi iloinen hänen soitostaan ja käski tulla heti tallille. Liikutettavia oli kuulemma niin monta kun perse äkkiseltään kestää. Enni haki varusteensa ja kuunteli äitinsä hössötystä pitkistä villasukista ja kaulureista. Auto oli umpijäässä, mutta alkoi reippaasti sulatella ikkunoitaan, kun Enni rapsutti jäätyneitä laseja ja sivupeilejä. Matkalla hän moikkaili vastaantulevia tuttuja. Naapurit olivat menossa kirkolle ja Ansa ajoi tapansa mukaan, reippaasti irtolumi pöllyten, Ennin edellä. T-risteyksessä he kääntyivät eri suuntaan ja molemmat autossa olevat naiset viittoivat vilkuttaen ja elehtivät kahvikupin nostoa. Enni näytti peukkua ja tiesi, että tällä viikolla naapuriin olisi syytä selvitä näytille. Koivukuja Erjalle ja Kimmolle oli edelleen pitkä kuin nälkävuosi. Sai olla tarkkana että pysyi nastojen rapsuttamalla uralla, koska muualta tie oli jäinen ja täynnä aurauksesta jääneitä jäätyneitä lumilohkareita. Enni jätti auton tallin oven viereen ja käveli tavaroineen talliin. Tuttu tuoksu tulvi vastaan lämpimänä ja hokkikengät raapivat käytävän betonilattiaa.
-Lopeta tuo veivaaminen iso poika, me mennään kun ehditään.
-Huomenta päivää
-Enni, sä olet kuin taivaanlahja tälle päivälle. Saatan ihan oikeasti ehtiä tänään jouluostoksille kun tulet kaveriksi. Ota sinä tää halavatun Hunni niin minä ajan tuon mukulan teidän selässä
-Hunni?
-Kimmon varsa. Umpiluuta ja viis vasenta jalkaa. Selästä tosi hyvä ajaa, kärryssä kiemurtelee ku mato koukussa. Juuttaan munajoonas. Peli piiloon nyt, päivä paistaa
Hunni roikotteli vehkeitään ja jyrsi synteetisiä muovikuolaimiaan. Oripoika oli mussuttanut suunpielensä vaahtoon ja kaverin korvat pyöri kuin hedelmäpelissä.
-Kuin vanha tämä on?
-Viisi, kääntyy kuusivuotiaaksi, vitut se mikään varsa ole, mutta ei sitä kehtoo vielä aikahevoseksikaan haukkua. Äläkä kysy mistä se on tai mikä sen nimi virallisesti on. Minä en muista tai jos muistan sotken sen johonkin toiseen elukkaan.
-Kestääkö tämä käsissä noilla päävehkeillä?
-Kestää ja varmaan kestäisi pelkällä riimulla, sen perusluonne on patalaiska, sillä ei ole mihinkään kiire kuin tässä käytävällä.
Enni kiipesi tottuneesti selkään ja totta tosiaan. Pihalla Hunni seisoi kuin puujumala. Sillä ei ollut mitään meininkiäkään olla menossa mihinkään. Käskemällä orin rupsukka sitten lähti kipsimään kohti pellon reunaa, mutta kiirettä ei ollut. Erja kertoi kuulumisia ja höpötti kaksivuotiaalle tammavarsalle, kun se unohtui katsomaan metsä siimekseen liian pitkäksi aikaa. Hunni taas ei ollut kiinnostunut mistään. Klopsotteli menemään rauhakseen kuin juna. Siirryttiin raviin ja Ennin ei tarvinnut ohjia lyhennellä. Hunni laahusti juuri raviksi tunnistettavaa epämääräistä hölkkää ja piti nenän miltei maassa kuin beagle ajossa.
-Tuossa vetosuoran alussa ota ohjat käteen ja koita tehä kaheksas ihme ja nostoo se laukalle. Sen ravi ei tuosta reipastu, vaikka olis ite piru kintereillä.
-Tavallisen laiska tämä kyllä on, mutta mukava täällä on istua. Kiva ravi.
-Saatanan sohvatuoli, muuta hyvvee siinä ei sitten olekaan. Karsinassa kun paskaraketti. Sontii mihin sattuu ja kusta lussuttaa joka nurkan mihin yltää. Kaupan piälle hämmentää kaiken sekasin, että aamulla on vastassa maatunut, musta massa mikä sitten pitäis siivota. Hyvä se on syömään, senhän näkkee piälle päin. Korttakaan et löyvä vaikka luupilla hakisit.
-Sanoko se sua just lihavaksi. Ettäs kehtaa nuorta salskeaa miestä arvostella.
-Liitouvu nyt sinäkkiin sen leiriin. Kimmo lässyttää sille iltasin jo ihan riittävästi. Ajaa se ei sitä ennätä, josko eiköhän ne kuninkuusravi haaveet hävinneet senkin päästä jo muutama kesä sitten.
-Että piti varsasta tulla atleetti mutta tulikin kotleetti.
-Meetwursti siitä saisi tulla, iso mölisevä möllikkä.
-Onko Erja nyt sulle vähän tuhma?
Enni rapsutteli Hunni kaulaa. Sitä vähää, mitä siitä tuuhean harjan alta oli näkyvissä. Sitten hän alkoi rauhakseen keräillä ohjia ja pyydellä hummaa nostamaan päätään vainukoiramoodista vähän ylemmäksi. Sitten tapahtui kolme asiaa yhtä aikaa. Hunni heräsi automaattihölkästään ja nosti päätään ja varmaan avasi silmätkin. Erjan pikkutamman kaviosta lensi lumipaakku metsän reunaan ja se säikäytti liikkeelle ison lihavan rusakon, joka ampaisi metsän rajasta hevosten auratulle ajolenkille ja jatkoi sutimistaan korvat niskassa vastakkaiseen suuntaan. Pikkutamma rykäisi eteenpäin ja Hunni jännittyi hetkeksi ja ampaisi sitten laukkaan. Enni keräili ohjia, remmiä riitti, koska nyt Hunni oli pää ylhäällä ja moottori käynnissä. Vaistomaisesti hän katsoi taakseen onko Erja vielä kärryissä ja pitääkö varsaa alkaa stoppaamaan. Erja näytti peukkua ja tammakin tuntui olevan ihan hollissa.
-Anna mennä vaan, ei ole hättää.
Enni antoi käden mennä mukaan laukkaan ja nosti varovasti takapuolensa satulasta ja antoi Hunnille tilaa juosta. Vesi alkoi vuotaa silmistä. Iso ori kiisi matalana pitkää peltosuoraa ja pidensi askeltaan. Kaviosta tuleva kumu lennätti linnut puista ja hevosten hengityksen höyrypilvet leijuivat pellon laidassa. Kun suora lähestyi loppuaan Enni istui taas alas ja pyysi nätisti Hunnia hiljentämään. Kuin dieselveturi se hidasti laukkaansa, ennen kuin töksähti raville ja siitä takaisin laahustavaa hölkkään ja käyntiin. Höyry nousi harjan alta. Ennilläkin oli kuuma ja hengästytti. Erja huuteli takaa, että mennään vaan hölkkää vielä kierros. Hunni jatkoi hidasta hölkkää ja venytti ohjat pitkäksi saaden turpansa taas lähes maahan. Ori tuntui nyt notkeammalta ja he jatkoivat matkaa hiljaisuudessa. Pusikosta heitä tuijotti paheksuva rusakko, jonka aamutorkut hevostelijat olivat keskeyttäneet.
Tallille saapui virkistyneet ihmiset ja hikiset hevoset. Purettiin varusteita ja pestiin hikipaikat ja tarkastettiin jalat. Loimea päälle ja hetkeksi karsinaan. Erja laittoi vedenkeittimen porisemaan valjashuoneessa ja kohta he istuivat tallin seinustan penkillä vanhan risan satulahuovan päällä toisessa kupissa pikakahvia ja toisessa teetä. Tupakka palamaan ja syvä huokaus.
-Hitto tätä on ollut ikävä. Tiedän että huomenna sattuu joka paikkaan, mutta tätä on ollut ihan törkeän ikävä.
-Mittee meinoot tehä. Jäätkö tänne vai menetkö Helsinkiin. Vai lennätkö taas johonkin savimajojen viereen lapsia piästämään?
-Erja mä en edelleenkään ole kätilö vaan tehohoidon erikoislääkäri. Siellä vaan tehdään ihan kaikkea. Jos olen ihan rehellinen en haluaisi puhua noista reissuista. Viimeinen vei mehut aika totaalisesti.
-No jäät suomeen. Kyllä nyt jostain isosta hienosta sairaalasta löytyy sulle paikka.
-Noi isot sairaalat täällä alkavat vaan olla yksiä kehitysmaita nekin. Porukkaa heitetään pihalle ja kuvitellaan, että ne samat hommat hoidetaan siitä huolimatta.
-Eikö ne hoitajia enimmäkseen ole?
-No jää ne minun hommat ihan turhaksi ilman niitä hoitajia. En minä tiedä, haluaisin jotain rauhallisempaa välillä. Väsyttää ja vituttaa.
-Kattele rauhassa. Olet nyt loppuvuoden kotona ja katselet vasta ensi vuonna mitä meinaat tehdä. Leivot äitille joulua ja liikutat minun kanssa näitä perkeleitä.
-Toi Hunni on kyllä aika mahtava. Persoona.
-On persoona joo, saatkin seuraavan elukan jälekeen viiä sen pihalle ja sitten siivota Persoonan jälet. Perkelleen turhan syöjä sekkii.
-Älä viitti, tykkäät siitä itsekkin.
-Niinpä, vähä niinko peräpukamista, aina tiellä ja vituttaa, mutta eroonkaan et piäse.
Naiset hakivat seuraavat hevoset ja toistivat saman lenkin. Tällä kertaa ravilla ja ilman kommelluksia. Kaksi virkaintoista ruunaa suorittivat lenkkiänsä kuin asepalvelusta ja pääsivät reissun jälkeen takaisin tarhaansa vain lievästi hionneina. Enni otti Hunnin takaisin käytävälle ja riisui hikiset loimet. Ulkotakki niskassaan ori tepsutti tarhaan kuin koiranpentu, pyyhkien kutiavaa päätään Ennin olkapäähän koko matkan ajan. Hunni jäi mutustelemaan päiväheiniään ja Enni käveli takaisin talliin. Erja oli jättänyt kottikärryt ja talikon Hunnin karsinan oven viereen. Enni huokasi ja alkoi töihin. Karsina siivottiin lähinnä erottelemalla läpimärkä ja aika märkä, ei niin märästä ja yllätyttiin iloisesti jos jostain seinän reunasta löytyi talikollinen kuivaa kuiviketta. 100% sikaileva hevonen. Kuivittamisen jälkeen Enni haisi pissalle, kengänpohjat olivat täynnä kusista kutteria ja paskaa. Hän harjasi käytävän pätkän ja kengänsä, vei kottarit pois ja haki toisen mukin teetä. Erja istui jo penkillä. Enni sytytti taas ja tajusi, ettei ole ollut pitkään aikaan työstä väsynyt, mutta onnellinen.
-Kiitos kun sain tulla, tämä tuli tarpeeseen.
-Elä kiittele, et arvoo miten kiva on saada apua.
-Se on melkoinen possu.
-Ai Hunni? Se on komposti. heinästä mullaksi kuuessa tunnissa.
-Sinä lähdet sitten jouluostoksille?
-Perkele, mitä se on kello. Mennee taas haaveillessa tämä aika.
-Kello on 12 joten hyvin ehtii, minä lähden nyt ajelemaan kotiin.
-Huomenna sama aika ja sama paekka?
-Käy hyvin jos aamulla pääsen ylös sängystä.
Enni heitti varusteet takakonttiin ja nosti kättään Erjalle
-Enni, se on tosi hyvä kun tulit takasi. Tervetuloa Kottiin
Enni ajeli hitaasti koivukujaa ja mietti, että nyt alkoi tosiaan tuntua siltä, että hän oli tullut kotiin. Risteyksessä hän vilkaisi vanhoja punaisia kuoman toppatossujaan ja naurahti. Kuin Dorothy aikanaan, there is no place like home.